JOHDANTO

Fyrkka, valuutta, kolikko, killinki, maksuväline, lantti, ränkkylä, fyffe, seteli. Oli nimi mikä tahansa, rahalla on merkitystä. Kristityille se on kaiken pahan alku. Kenraaleille se on sodan käyttövoima, vallankumouksellisille raadannan kahleet. Mutta mitä raha oikeastaan on? Onko se hopeavuori, kuten espanjalaiset konkistadorit ajattelivat? Vai riittävätkö pelkät savitaulut ja painettu paperi? Miten tulimme maailmaan, jossa suurin osa rahasta on näkymätöntä, tuskin muuta kuin lukuja tietokoneen näytöllä? Mistä raha tuli? Ja mihin kaikki raha meni?

Vuonna 2007 keskimääräisen yhdysvaltalaisen tulot (hieman alle 37 000 dollaria) nousivat noin 5 prosenttia. Elinkustannukset kuitenkin nousivat 3,5 prosenttia. Niinpä todellisuudessa herra Keskiarvon taloudellinen tilanne oikeastaan parani vain 1,5 prosenttia. Kun inflaatio otetaan huomioon, Yhdysvalloissa keskimääräisen perheen tulot eivät oikeastaan ole muuttuneet sitten vuoden 1990, sillä ne ovat kasvaneet vain 7 prosenttia 18 vuodessa. Nyt vertaamme herra Keskiarvon tilannetta Lloyd Blankfeiniin, joka on Goldman Sachs -investointipankin pääjohtaja. Vuonna 2007 hänen palkkansa oli 73,7 miljoonaa dollaria rahana, bonuksina ja osakkeina, 25 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna ja karkeasti ottaen kaksituhatta kertaa enemmän kuin herra Kansalainen ansaitsi. Samana vuonna Goldman Sachsin 46 miljardin dollarin nettotuotot olivat enemmän kuin yli sadan maan koko bruttokansantuote, muun muassa Kroatian, Serbian ja Slovenian; Bolivian, Ecuadorin ja Guatemalan; Angolan, Syyrian ja Tunisian. Ensimmäistä kertaa pankin kokonaisvarat ylittivät biljoonan dollarin rajapyykin. Muutkin Wall Streetin pääjohtajat hankkivat tuntuvia summia muttei aivan yhtä paljon. Forbes-lehden mukaan Lehman Brothersin Richard S. Fuld sai 71,9 miljoonaa dollaria, JP Morgan Chasen James Dimon 20,7 miljoonaa ja Bank of American Kenneth D. Lewis 20,1 miljoonaa, ja Citigroupin Charles O. Prince (19,9 miljoonaa), Morgan Stanleyn John Mack (17,6 miljoonaa) ja Merrill Lynchin John Thain (15,8 miljoonaa) olivat tiukasti kannoilla. Kuitenkin Lloyd Blankfein oli vuonna 2007 kaukana rahamaailman eniten ansaitsevasta.Countrywide Financialin Angelo R. Mozilolle maksettiin 102,8 miljoonaa dollaria. Ja sekin kalpenee mitättömäksi joidenkin suojarahastojen johtajien valtavien ansioiden rinnalla. Keinotteluveteraani George Soros hankki 2,9 miljardia dollaria. Citadelin Ken Griffin ja kahden muun johtavan suojarahaston perustajat hankkivat yli 2 miljardia dollaria. Yhdysvaltain rahoitusmaailman huonointa palkkaa saava pääjohtaja oli Bear Stearnsin James E. Cayne, joka sai 690 757 dollaria, dramaattinen pudotus lähes 290 miljoonasta, jotka hän oli hankkinut yhdeksänä edellisenä vuotena. Samaan aikaan eri puolilla maailmaa lähes miljardi ihmistä taistelee selvitäkseen vain dollarilla päivässä.

Kävi niin, että vuonna 2007 alkoi pahin finanssikriisi sitten suuren laman. Hieman runsaan vuoden mittaan tapahtumat pitivät pilkkanaan rahoittajien väitettä, että heidän poikkeukselliset kykynsä varsinkin riskinhallinnassa oikeuttivat heidän huikeat palkkionsa. Kun nyt korjaan teostani pokkariversioon, JP Morgan on pelastanut Bear Stearnsin romahdukselta, Countrywide on ostanut Bank of American, Merrill Lynch on kokenut saman kohtalon, ja Lehman Brothers on tehnyt vararikon. Vuonna 2008 Citigroupin tappio oli 18.7 miljardia dollaria, saman verran kuin sen voitto vuoden 2005 jälkeen. Merrill Lynch menetti 35,8 miljardia, saman verran kuin sen voitot vuodesta 1996. Goldman Sachs ja Morgan Stanley pakotettiin muuntumaan investointipankeista pankin holdingyhtiöiksi, mikä oli merkki 1930-luvulla käynnistyneen liiketoimintamallin lopusta. Kaikki edelleen toimivat pankit ovat ottaneet vastaan Yhdysvaltain lain sallimaa pankkitukea. Valtion avusta huolimatta niiden osakekurssit jatkavat laskuaan, ja on esitetty, että ainakin osa niistä kansallistetaan. Helmikuussa 2009 esimerkiksi Citigroupin kurssi oli laskenut 55 dollarista (kesäkuu 2007) 1,49 dollariin.

Suututtaako maailman epäoikeudenmukaisuus? Raivostuttavatko rikkaat kapitalistit ja miljardibonuksia haalivat pankkiirit? Hämmentääkö omistajien ja omistamattomien välissä ammottava kuilu? Et ole yksin. Kautta länsimaiden historian rahoitukseen ja rahoittajiin on toistuvasti suhtauduttu vihamielisesti, ja se perustuu ajatukseen, että elantonsa rahaa lainaamalla hankkivat elävät jollakin tavalla ”oikean” taloudellisen toiminnan, maatalouden ja teollisuuden loisina. Vihamielisyydellä on kolme syytä. Se johtuu osaksi siitä, että velallisia on yleensä ollut enemmän kuin velkojia ja edelliset ovat harvoin asennoituneet kovin myönteisesti jälkimmäisiin. Se johtuu osaksi siitä, että rahoituskriisejä ja -skandaaleja tapahtuu niin usein, että rahoitus näyttää aiheuttavan pikemmin köyhyyttä kuin vaurautta, pikemmin epävarmuutta kuin vakautta. Ja osaksi se johtuu siitä, että vuosisatojen ajan eri maissa kautta maailman rahoituspalveluiden tarjoajat ovat suhteettomasti kuuluneet etnisiin tai uskonnollisiin vähemmistöihin, joilta on kielletty maan omistaminen ja pääsy julkisiin virkoihin mutta jotka ovat menestyneet rahoituksessa omien tiukkojen sukulaisuus- ja luottamusverkostojensa ansiosta.

Huolimatta syvälle juurtuneista ennakkoluuloistamme ”kurjaa mammonaa” kohtaan raha kuitenkin on suurimmaksi osaksi edistyksen äiti. Soveltaen Jacob Bronowskin (jonka hienoa tieteellisen edistyksen televisiohistoriaa seurasin innokkaasti koulupoikana) sanontaa rahan nousu on ollut ihmisen nousun edellytys. Rahoituksen innovaatiot eivät suinkaan ole olleet velkaantuneiden perheiden sydänveren imemiseen tai leskien ja orpojen säästöillä pelaamiseen pyrkivien juotikkaiden työtä, vaan ne ovat olleet korvaamaton tekijä ihmisen nousussa kurjasta luontaistaloudesta niihin aineellisen vaurauden huimaaviin korkeuksiin, joista niin monet nauttivat nykyään. Luoton ja velan evoluutio on yhtä tärkeä kuin mikä tahansa teknologinen innovaatio kulttuurin nousussa aina muinaisesta Babyloniasta nykyiseen Hongkongiin. Pankit ja joukkovelkakirjamarkkinat loivat aineellisen perustan Italian renessanssin loistolle. Yritysrahoitus oli korvaamaton perusta sekä Hollannin että Britannian imperiumeissa samaan tapaan kuin Yhdysvaltain riemuvoitto 1900-luvulla liittyi erottamattomasti vakuutusalan, kiinnelainojen ja kulutusluottojen kehitykseen. Saattaa myös olla, että rahoituskriisi käynnistää Yhdysvaltain maailmanjohtajuuden lopun.

Kunkin historiallisen ilmiön taustalla on rahoitukseen liittyvä salaisuus, ja tämän kirjan tarkoitus on kuvata niistä tärkeimmät. Esimerkiksi renessanssi käynnisti valtavan noususuhdanteen taide- ja arkkitehtuurimarkkinoilla, koska Medicien kaltaiset italialaiset pankkiirit hankkivat omaisuuksia soveltamalla itämaista matematiikkaa rahaan. Hollannin tasavalta voitti Habsburgien imperiumin, koska maailman ensimmäisen modernin osakepörssin omistaminen oli rahoituksen kannalta suotuisampaa kuin maailman suurimman hopeakaivoksen omistaminen. Ranskan monarkian ongelmia ei voinut ratkaista ilman vallankumousta, koska tuomittu skottilainen murhaaja romutti Ranskan rahoitusjärjestelmän käynnistämällä ensimmäinen pörssikuplan ja -romahduksen. Nathan Rothschild vaikutti Napoleonin tappioon Waterloossa yhtä paljon kuin Wellingtonin herttua. Mieletön rahoitus, itsetuhoon vievä maksukyvyttömyys ja devalvaatioiden kierre vei Argentiinan, joka 1880-luvulla oli maailman kuudenneksi rikkain maa, 1980-luvun toivottomaan inflaatiokierteeseen.

Lue tämä kirja ja ymmärrät, miksi maailman turvallisimmassa maassa elävät ihmiset ovat paradoksaalisesti myös ottaneet eniten vakuutuksia maailmassa. Huomaat milloin ja miksi englantia puhuvat kansat kehittivät kummallisen pakkomielteensä talojen ostamiseen ja myymiseen. Mikä kenties tärkeintä, näet, miten rahoituksen globalisointi on monien muiden asioiden muassa hämärtänyt vanhaa kehittyneiden ja kehittyvien markkinoiden eroa ja tehnyt Kiinasta Yhdysvaltain pankkiirin – kapitalistisella velallisella on kommunistinen velkoja, merkitykseltään käänteentekevä muutos.

Toisinaan rahan nousu on tuntunut miltei hellittämättömältä. Vuonna 2006 koko maailman mitattu taloudellinen tuotanto oli noin 48,6 biljoonaa dollaria. Maailman pörssien kokonaismarkkinakapitalisaatio oli 50,6 biljoonaa dollaria, 4 prosenttia enemmän. Kotimaisten ja kansainvälisten joukkovelkakirjojen kokonaisarvo oli 68 biljoonaa dollaria, 40 prosenttia enemmän. Erääntyvien johdannaisten kokonaismäärä oli 473 biljoonaa dollaria, yli kymmenen kertaa enemmän. Planeetta Maa oli jäämässä Planeetta Rahoituksen varjoon. Ja Planeetta Rahoitus näytti myös pyörivän nopeammin. Joka päivä 2 biljoonaa dollaria vaihtaa käsiä valuuttamarkkinoilla. Joka kuukausi 7 biljoonaa dollaria vaihtaa käsiä maailman osakepörsseissä. Joka viikon jokaisen päivän jokaisen tunnin jokaisena minuuttina joku kävi jossakin kauppaa. Ja kaiken aikaa kehittyi uusia rahoituksen elämänmuotoja. Esimerkiksi vuonna 2006 vihamielisten yrityskaappausten (lainarahalla maksettujen yrityskauppojen) arvo nousi 753 miljardiin dollariin. ”Arvopaperistamisen”, jossa kiinnelainojen kaltaisia yksittäisiä lainoja viipaloidaan, sitten niputetaan ja paketoidaan uudelleen myytäviksi, räjähdyksen seurauksena kiinteistövakuudellisi aarvopapereita, omaisuusvakuudellisia arvopapereita ja vakuudellisia velkasitoumuksia tuotiin markkinoille yli 3 biljoonaan dollarin arvosta. Derivatiivien eli johdannaisten – esimerkiksi koronvaihtosopimusten eli -swappien tai luottojohdannaisten (CDS) kaltaisista arvopapereista johdettujen sopimusten – määrä on kasvanut vielä nopeammin, niin että vuoden 2006 lopussa kaikkien ”tiskin yli” vaihdettujen johdannaisten (joista on vähennetty julkisissa pörsseissä vaihdetut johdannaiset) teoreettinen arvo oli hieman yli 400 biljoonaa dollaria. Ennen 1980-lukua tällaiset asiat olivat käytännössä tuntemattomia. Uudet instituutiot ovat kuitenkin lisääntyneet nopeasti. Ensimmäinen suojarahasto perustettiin 1940-luvulla, mutta niinkin äskettäin kuin vuonna 1990 niitä oli vain 610 ja niiden hoitama omaisuus oli 38,9 miljardia dollaria. Vuoden 2006 lopussa niitä oli 9462 ja niiden hoitama omaisuus oli 1,5 biljoonaa dollaria. Yksityiset pääomasijoitusyhtiöt ovat myös lisääntyneet nopeasti, samoin ”erillisyhtiöihin” ja ”strukturoituihin sijoitusvälineisiin” (SIV) perustuva todellinen varjopankkijärjestelmä, joka on suunniteltu pitämään riskialttiit varat pois pankin taseesta. Neljän viime vuosituhannen mittaan ihmisestä kehittyi ajattelija, mutta nyt on ilmeisesti pankkiirin nousukausi.

Vuonna 1947 rahoitusalan osuus Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta oli 2,3 prosenttia, mutta vuonna 2005 sen osuus oli noussut 7,7 prosenttiin BKT:sta. Toisin sanoen Yhdysvalloissa keskimäärin jokaisesta työntekijöille nyt maksetusta 13 dollarista 1 dollari menee rahoitusalalla työskenteleville.5 Rahoitus on vielä tärkeämpää Britanniassa, jossa sen osuus bruttokansantuotteesta oli 9,4 prosenttia vuonna 2006. Rahoitusala vetää koko maailmassa voimakkaimmin puoleensa yliopistokoulutuksen saaneita kykyjä. Kauan sitten vuonna 1970 vain noin 5 prosenttia Harvardista, jossa opetan, valmistuneista miehistä meni rahoitusalalle. Vuoteen 1990 tultaessa luku oli noussut 15 prosenttiin. (On paljon puhuvaa, että valmistuneiden naisten lukumäärä nousi 2,3 prosentista 3,4 prosenttiin. Maailmankaikkeuden herroja on edelleen enemmän kuin rouvia.) Vuonna 2007 heidän osuutensa oli vielä suurempi. Harvard Crimson -lehden mukaan yli 20 prosenttia vuonna 2007 valmistuneista miehistä ja 10 prosenttia naisista odotti, että heidän ensimmäinen työpaikkansa olisi pankeissa. Ja voiko heitä moittia? Viime vuosina rahoitusalan palkkapaketit ovat olleet lähes kolme kertaa suuremmat kuin maan parhaista yliopistoista valmistuneiden, talouden muille aloille menneiden ansiot.

Vuosiluokan 2007 valmistuessa näytti siltä, että mikään ei pysäytä globaalin rahoituksen nousua. Eivät New Yorkin ja Lontoon terroristihyökkäykset. Ei Lähi-idässä riehuva sota. Eikä varsinkaan globaali ilmastonmuutos. World Trade Centerin tuhosta, Afganistanin ja Irakin miehityksestä ja tavallista runsaammista äärimmäisistä meteorologisista tapahtumista huolimatta vuoden 2001 lopusta vuoden 2007 puoliväliin ulottuvaa kautta luonnehti kestävä rahoituksen laajentuminen. Heti syyskuun 11. päivän terroristi-iskun jälkeen Dow Jones -indeksi toki laski peräti 14 prosenttia. Kuitenkin kahden kuukauden kuluessa se nousi takaisin iskua edeltäneelle tasolle. Lisäksi vaikka vuosi 2002 oli pettymys Yhdysvaltain arvopaperisijoittajille, markkinat elpyivät sen jälkeen ja nousivat ennätykseen (teknologiakuplan huipulla) elokuussa 2006. Lokakuun alussa 2007 Dow oli lähes kaksinkertainen viisi vuotta aikaisempiin alamaihin verrattuna. Eikä Yhdysvaltain pörssi ollut poikkeus. Heinäkuun 31. päivää 2007 edeltävinä viitenä vuotena kahta lukuun ottamatta kaikissa maailman osakepörsseissä vuosittainen nousu oli prosenteissa kaksinumeroinen. Kehittyvien markkinoiden joukkovelkakirjat nousivat myös vahvasti, ja varsinkin englantia puhuvan maailman kiinteistömarkkinat nousivat hämmästyttävästi. Sijoittaja hankki riippumatta siitä, paniko hän rahansa paljoushyödykkeisiin, taiteeseen, vuosikertaviineihin vai eksoottisiin omaisuusvakuudellisiin arvopapereihin.

Miten nämä ihmeet selitetään? Erään koulukunnan mukaan viimeisimmät rahoitusinnovaatiot paransivat perustavalla tavalla globaalien pääomamarkkinoiden tehokkuutta siten, että riskit ottivat kantaakseen ne, jotka kestivät ne parhaiten. Innokkaimmat puhuivat volatiliteetin eli herkkäliikkeisyyden kuolemasta. Itseensä tyytyväiset pankkiirit pitivät konferensseja, joiden nimi oli esimerkiksi ”Erinomaisuuden evoluutio”. Marraskuussa 2006 huomasin istuvani tällaisessa tilaisuudessa niille luonteenomaisissa ylellisissä tiloissa Lyford Cayssa Bahamasaarilla. Puheeni teema oli, että ei tarvittaisi paljonkaan maksuvalmiuden jyrkkään laskuun, joka silloin levisi globaalissa rahoitusjärjestelmässä, ja että pitäisi suhtautua varoen siihen, että hyvät ajat jatkuisivat loputtomiin. En tehnyt yleisööni minkäänlaista vaikutusta. Minut pyyhkäistiin syrjään alarmistina. Yksi kokeneimmista paikalla olleista sijoittajista jopa esitti järjestäjille, että ”ensi vuonna mukaan ei oteta lainkaan ulkopuolisia puhujia ja heidän sijaansa esitetään Maija Poppanen”. Maija Poppasen mainitseminen herätti minussa kuitenkin lapsuuden muiston. Julie Andrewsin ihailijat muistanevat, että tämän ikivihreän musikaalin juoni liittyy rahoitusmaailman tapahtumaan, joka jo elokuvan tekemisen aikaan 1960-luvulla tuntui viehättävän vanhentuneelta: pankkipaniikkiin – jossa säästäjät ryntäävät nostamaan rahansa – jollaista ei ole Lontoossa ollut sitten vuoden 1866.

Maija Poppasen työnantaja on Banksin perhe, eikä nimi liene sattuma. Herra Banks todella on pankkiiri, vanhempi työntekijä Dawes, Tomes Mousley, Grubbs täsmällisessä luottamuspankissa. Isän vaatimuksesta uusi hoitaja vie lapset eräänä päivänä vierailulle hänen pankkiinsa, jossa herra Dawes neuvoo herra Banksin poikaa Michaelia panemaan taskurahansa (kaksi pennyä) tilille. Valitettavasti nuori Michael käyttäisi rahansa mieluummin pankin edessä olevien pulujen syöttämiseen ja vaati herra Dawesilta: ”Anna se takaisin! Anna minulle rahani takaisin!” Vielä valitettavampaa on, että jotkut muut pankin asiakkaat kuulevat Michaelin pyynnön. Niinpä he alkavat nostaa rahojaan. Pian tilinomistajien lauma tekee samoin ja pakottaa pankin lopettamaan kaikki maksut. Herra Banks saa aikanaan potkut ja valittaa traagisesti, että häntä on ”kohdannut haaksirikko ja tuho parhaassa iässä”. Adam Applegarth, englantilaisen Northern Rock -pankin entinen pääjohtaja, olisi hyvinkin voinut käyttää samaa ilmaisua, sillä hänen pankkinsa koki vastaavan kohtalon syyskuussa 2007, kun asiakkaat jonottivat pankin sivukonttorien edessä nostaakseen rahansa. Paniikki seurasi tiedotetta, jonka mukaan Northern Rock oli pyytänyt ”maksuvalmiustukea” eli hätälainaa Englannin pankilta.

Kesällä 2007 länsimaissa alkanut rahoituskriisi oli sattuva muistutus eräästä finanssihistorian ikitotuudesta. Enemmin tai myöhemmin jokainen kupla puhkeaa. Enemmin tai myöhemmin laskusuhdannetta ennakoivia myyjiä on enemmän kuin nousua odottavia ostajia. Enemmin tai myöhemmin ahneus muuttuu peloksi. Kun lopettelin tämän kirjan taustatutkimuksia vuoden 2008 ensimmäisinä kuukausina, oli jo täysin mahdollista, että Yhdysvaltain talous ajautuisi lamaan. Vuotta myöhemmin täydentäessäni tätä esipuhetta kirjan pokkariversioon se kärsi jo vakavimmasta taantumasta sitten 1980-luvun alun ja pitkän laman mahdollisuus oli merkittävä. Johtuiko se siitä, että amerikkalaisten yhtiöiden taito suunnitella uusia tuotteita oli huonontunut? Oliko teknologisen innovaation tahti yhtäkkiä hidastunut? Ei. Vuosien 2008–2009 taloudellisen epävarmuuden välitön syy oli rahoitus: täsmällisemmin sanottuna luottomarkkinoiden kouristus, joka johtui siitä, että kaunistelevasti subprime-kiinnelainoina tunnettu velan laji jäi yhä useammin hoitamatta. Globaalista rahajärjestelmästämme on tullut niin mutkikas, että Alabamasta Wisconsiniin ulottuvien osavaltioiden suhteellisen köyhät perheet ovat voineet ostaa kodin tai ottaa sitä vastaan uuden kiinnelainan usein monimutkaisina lainoina, jotka (heidän tietämättään) niputettiin yhteen muiden samankaltaisten lainojen kanssa, paketoitiin vakuudellisiksi velkasitoumuksiksi (CDO) ja myytiin New Yorkin ja Lontoon pankeissa (muun muassa) saksalaisille aluepankeille ja norjalaisille kunnille, joista tuli näin käytännössä kiinnelainojen antajia. Nämä CDO:t oli viipaloitu ja paloiteltu siinä määrin, että voitiin väittää, että alkuperäisten velallisten korkomaksuista oli tullut yhtä luotettava tulovirta kuin Yhdysvaltain valtion kymmenen vuoden joukkovelkakirja ja näin tavoitellun AAA-luokituksen arvoinen. Rahoitusalkemia siis nousi uudelle hienostuneisuuden tasolle näennäisesti muuttaen lyijyn kullaksi.

Kuitenkin kun alkuperäisten kiinnelainojen korkoa nostettiin yhden tai kahden vuoden mittaisten ”tutustumiskausien” jälkeen, velalliset eivät pystyneet hoitamaan maksujaan. Se oli vuorostaan merkki siitä, että Yhdysvaltain kiinteistökupla oli puhkeamassa, ja se laukaisi nopeimman asuinkiinteistöjen hintaromahduksen sitten 1930-luvun. Sitä seuraavat tapahtumat muistuttavat hidasta mutta lopulta tuhoisaa ketjureaktiota. Kaikenlaiset omaisuusvakuudelliset arvopaperit, myös monet joita ei edes ollut sidottu subprime-luottoihin, menettivät arvoaan. Erillisyhtiöiden ja strukturoitujen sijoitusvälineiden kaltaiset instituutiot, jotka pankit olivat luoneet pitääkseen nämä arvopaperit pois taseistaan, huomasivat olevansa vakavissa vaikeuksissa. Kun pankit ottivat arvopaperit haltuunsa, niiden oman pääoman ja varojen suhde heilahti alaspäin. Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankit pyrkivät vähen- tämään pankkeihin kohdistuvaa painetta laskemalla korkoa ja tarjoamalla lainoja erityisillä ”lyhytaikaisilla rahamäärän lisäyksillä”. Kuitenkin tätä kirjoitettaessa (toukokuussa 2008) korot, joilla pankeille lainattiin rahaa joko laskemalla liikkeelle arvopapereita, myymällä joukkovelkakirjoja tai lainaamalla toisiltaan, olivat edelleen merkittävästi korkeammat kuin keskuspankin virallinen ohjauskorko, joka on Yhdysvaltain talouden pienin lainauskorko. Myös vihamielisten yrityskaappausten rahoittamiseen alkujaan tarkoitetut lainat kävivät kaupaksi vain suurilla alennuksilla, jos lainkaan. Valtavia tappioita kärsittyään monet Amerikan ja Euroopan tunnetuimmista pankeista joutuivat turvautumaan sekä länsimaisiin keskuspankkeihin saadakseen lyhyen aikavälin apua varantojensa kasvattamiseen että Aasian ja Lähi-idän itsenäisiin rahastoihin saadakseen lisää rahaa pääomiensa vahvistamiseen. Vuoden 2008 alussa ulkomaisen sijoittajien kiinnostus pankkiosakkeisiin väheni, sillä niiden hinta laski sitkeästi.

Jälkiviisauden voimalla siirtymä subprime-kiinnelainakuplasta täysimittaiseen rahoituskriisiin näytti etenevän kuin hidastettu elokuva. Vaikka Yhdysvaltain kiinteistöjen hinnat alkoivat laskea jo tammikuussa 2007, osakepörssi nousi vuoden marraskuuhun saakka. Vielä toukokuussa 2008 Standard and Poor’s -indeksi oli laskenut vain 10 prosenttia joulukuun 2007 huipustaan. Vaikka Kansallinen taloustutkimuskeskus julisti taantuman alkaneen joulukuussa 2007, yhdysvaltalaiset kuluttajat kielsivät koko ajatuksen eivätkä vähentäneet kulutustaan ennen vuoden 2008 kolmatta neljännestä, Ja ”suuri tukahduttaminen” päättyi vasta kohtalokkaan kuukauden syyskuun 2008 jälkeen, ja Yhdysvaltain kriisi muuttui täysimittaiseksi globalisaation kriisiksi ja aiheutti dramaattiset laskut Aasian ja Euroopan kansantalouksien viennille. Samalla puhkesi myös hyödykkeiden hintakupla, jonka ansiosta esimerkiksi öljy maksoi yli 133 dollaria tynnyriltä.

Miten ihmeessä tämä tapahtui? Miten kymmeniämiljoonia hankkivat miehet päätyivät menettämään kymmeniä miljardeja? Miten republikaanien hallinto päätyi kansallistamaan Home Loan Mortage Corporationin ja American International Group -vakuutusjätin? Ennen kaikkea miten Yhdysvaltain kiinnelainamarkkinoiden kriisi aiheutti lopulta ei vain Yhdysvaltain taantuman vaan mahdollisesti myös maailmanlaajuisen laman? Vastausten antaminen edellyttää, että ymmärtää ainakin kuusi toisiinsa liittyvää rahoituksen ilmiötä.

Miten niin monilla yhdysvaltalaisilla ja eurooppalaisilla pankeilla oli niin vahvasti velkainen tase, toisin sanoen, miten ne lopulta olivat velkaa ja lainasivat niin paljon enemmän kuin niiden pääoma edellytti?
Miten kokonainen erilaisten velkojen joukko, muun muassa kiinne- ja luottokorttivelat, ”arvopaperistettiin” eli niputettiin ja viipaloitiin erilaisiksi joukkovelkakirjojen kaltaisiksi arvopapereiksi?
Miten keskuspankkien rahapolitiikat keskittyivät erittäin kapea-alaiseen inflaation määritelmään ja jättivät huomiotta osakkeiden ja myöhemmin kiinteistöjen hintakuplan?
Miten yhdysvaltalaisen AIG-yhtiön johtama vakuutusala siirtyi perinteisestä riskiltä turvaamisesta johdannaismarkkinoille ja käytännössä myi suojan erittäin epävarmojen rahoitusriskien varalle?
Miksi poliitikot Atlantin molemmin puolin pyrkivät lisäämään oman asunnon omistavien kotitalouksien prosenttiosuutta erilaisin kannustimin laajentaakseen kiinnelainamarkkinoita?
Mikä taivutteli Aasian hallinnot, erityisesti Kiinan kansantasavallan siihen, että niiden tulee auttaa Yhdysvaltoja nykyisessä alijäämässä keräämällä biljoonia dollareita kansainvälisiin vararahastoihin?

Tämä kaikki saattaa tuntua lukijasta vaikeaselkoiselta. Kuitenkin tekniseltä tuntuvasta vaikutelmastaan huolimatta pankin pääoman ja varojen suhde kiinnostaa muutenkin kuin historian tutkimuksen kannalta. Nimittäin Yhdysvaltain pankkijärjestelmän ”suurta kutistumista” on vakuuttavasti syytetty vuosien 1929– 1933 suuren laman käynnistämisestä ja kulusta, ja se on modernin taloushistorian pahin taloudellinen tapahtuma. Yksi tämän kirjan tarkoituksista on siis johdattaa maallikkolukija rahoitukseen ja erityisesti rahoituksen historiaan. On nimittäin tunnettu tosiasia, että merkittävä osa maailman väestöstä on täysin rahoituksesta tietämätön. Erään vuonna 2007 tehdyn selvityksen mukaan neljä kymmenestä yhdysvaltalaisesta luottokortin omistajasta ei maksa joka kuukausi kaikkia luottokorttiostoksiaan siitä huoli- matta, että luottokorttiyhtiöt perivät maksamatta jääneestä osasta suuria sakkokorkoja. Lähes kolmannes (29 prosenttia) sanoi, ettei tiennyt korttinsa korkoa. Toiset 30 prosenttia väitti sen olevan alle 10 prosenttia, kun todellisuudessa luottokorttiyhtiöiden ylivoimainen enemmistö perii huomattavasti enemmän kuin 10 prosenttia. Yli puolet vastaajista sanoi, että he eivät olleet oppineet ”paljonkaan” tai ”ei mitään” raha-asioista koulussa. Vuonna 2008 julkaistu selvitys paljasti, että kaksi kolmasosaa yhdysvaltalaisista ei ymmärtänyt, miten korkoa korolle toimii. Yhdessä University of Buffalon Liikkeenjohdonkoulun tutkijoiden tekemässä selvityksessä tyypillinen high schoolin viimeistä luokkaa käyvien ryhmä vastasi oikein vain 52 prosenttiin joukkoon henkilökohtaista ja yleistä taloutta koskevista kysymyksistä. Vain 14 prosenttia ymmärsi, että osakkeilla on taipumus tuottaa kahdeksantoista vuoden aikajaksolla enemmän kuin Yhdysvaltain valtionobligaatiot. Alle 23 prosenttia tiesi, että tuloveroa peritään säästötilin korosta, jos tilinomistajan tulot ovat riittävän suuret. Peräti 59 prosenttia ei tiennyt yrityksen maksaman eläkkeen, sosiaaliturvan ja 401(k)-suunnitelman eroa. (401(k)-suunnitelmat otettiin käyttöön vuonna 1980 eräänlaisen määritellyn eläkesuunnitelman maksuna. Työntekijät saavat päättää, maksetaanko eli ”siirretäänkö” osa heidän palkastaan 401(k)-tilille. Usein heille esitetään vaihtoehtoja siitä, mihin rahat sijoitetaan. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tästä rahasta ei makseta veroa ennen kuin se nostetaan.) Ilmiö ei suinkaan ole Yhdysvalloille tyypillinen. Vuonna 2005 Britannian finanssiviranomaiset selvittivät kansan rahoitustaitoja ja paljastui, että joka viidennellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millainen vaikutus 5 prosentin inflaatiolla ja 3 prosentin korolla on heidän säästöjensä ostovoimaan. Joka kymmenes ei tiennyt, kumpi oli parempi tarjous alkujaan 250 punnan hintaisen television ostossa: alennuksena 30 puntaa vai 10 prosenttia. Kuten esimerkki osoittaa, näiden selvitysten kysymykset olivat luonteeltaan perustavimpia. Tuntuu järkevältä olettaa, että vain kourallinen kyselyyn osallistuneista olisi osannut selittää, miten esimerkiksi ”osto”- ja ”myyntioptio” eroavat toisistaan CDO:n ja CDS:n erosta puhumattakaan.

Poliitikot, keskuspankkiirit ja liikemiehet valittavat säännöllisesti, miten huonosti kansa tuntee rahan, ja syystä. Yhteiskunta, joka odottaa useimpien yksilöiden ottavan vastuun omien kulujensa ja tulojensa hoidosta verottamisen jälkeen, joka odottaa useimpien aikuisten omistavan kotinsa ja joka jättää yksilön huoleksi määrittää, miten paljon hän säästää eläkeikäänsä varten ja ottaako hän terveysvakuutuksen, kasaa varmaankin tulevaisuuteen vaikeuksia, kun se varustaa kansalaisensa niin huonosti viisaiden rahoituspäätösten tekoon. Itse asiassa uskon, että nykyinen kriisi on jossakin määrin selitettävissä sillä, että rahoitushistoriaa ei tunneta – eikä tämä koske vain tavallisia ihmisiä. Edes ”maailmankaikkeuden herrat” eivät juuri välittäneet menneisyyden opetuksista vaan sen sijaan panostivat monimutkaisiin matemaattisiin malleihin, jotka olivat lopulta vääriä jumalia.

Ensimmäinen askel modernien taloudellisten instituutioiden ja sanaston monimutkaisuuksien ymmärtämiseen on selvittää, mistä ne ovat tulleet. Jo ymmärtämällä instituution tai instrumentin alkuperän huomaa, että sen nykyinen tehtävä on helpompi käsittää. Niinpä modernin rahoitusjärjestelmän keskeiset osat esitetään sarjamaisesti. Tämän kirjan ensimmäisessä luvussa seurataan rahan ja luoton nousua, toisessa joukkovelkakirjamarkkinoita ja kolmannessa osakepörssiä. Luvussa neljä kerrotaan vakuuttamisen tarina, luvussa viisi kiinteistömarkkinoiden ja luvussa kuusi kansainvälisen rahoituksen nousu, tuho ja nousu. Kussakin luvussa tartutaan keskeiseen historialliseen kysymykseen. Milloin raha lakkasi olemasta metallia ja muuntui paperiksi ennen kuin katosi kokonaan? Onko totta, että asettamalla pitkät korot joukkovelkakirjamarkkinat hallitsevat maailmaa? Mikä on keskuspankkien osuus pörssikuplissa ja -romahduksissa? Miksi vakuutus ei välttämättä ole paras tapa suojautua riskiltä? Liioittelevatko ihmiset kiinteistöihin sijoittamisen etuja? Ja onko Kiinan ja Yhdysvaltain taloudellinen riippuvuus toisistaan avain globaaliin rahoituksen vakauteen vai vain harha?

Kun yritän kattaa rahoituksen historian muinaisesta Mesopotamiasta moderniin mikrofinanssiin, ryhdyn mahdottomaan tehtävään, se on selvää. Lyhyyden ja yksinkertaisuuden nimissä on jätettävä paljon pois. Silti yritys tuntuu arvokkaalta, jos se selkiyttää modernia rahoitusjärjestelmää tavallisen lukijan ajatuksissa.

Olen itse oppinut paljon tätä kirjaa kirjoittaessani, mutta erityisesti kolme oivallusta nousee esiin. Ensimmäinen on, että köyhyys ei johdu köyhiä riistävistä ahneista rahamiehistä. Se liittyy pikemminkin rahoituslaitosten puuttumiseen, siihen että pankkeja ei ole, ei niinkään niiden olemassaoloon. Vasta tehokas luototusverkosto pelastaa velalliset koronkiskureiden kynsistä, ja vasta kun säästäjät voivat panna rahansa luotettavaan pankkiin, voidaan heidän rahansa suunnata joutilailta rikkailta ahkerille köyhille. Tämä seikka ei päde vain maailman köyhiin maihin. Sama voidaan sanoa myös oletetusti teollistuneiden maiden köyhimmistä alueista – ”sisäisistä afrikoista” – kuten syntymäkaupunkini Glasgow’n kunnallisista asuinlähiöistä, joissa ihmiset kitkuttavat eteenpäin vain kuudella punnalla päivässä ostaen sillä kaiken hammastahnasta bussimatkoihin mutta joissa paikallisten koronkiskureiden korot voivat olla yli yksitoista miljoonaa prosenttia vuodessa.

Toinen suuri oivallukseni liittyy tasa-arvoon ja sen puuttumiseen. Jos rahoitusjärjestelmässä on puute, se on se, että se heijastelee ja suurentelee sitä, millaisia me ihmiset olemme. Kuten olemme oppimassa kasvavasta käyttäytymisrahoitustieteen alan tutkimuksesta, raha vahvistaa taipumustamme ylireagoida, heilahtaa kaiken hyvin menemisen riemumielestä syvään masennukseen, kun kaikki menee huonosti. Nousu- ja laskusuhdanteet ovat perusteiltaan tunne-elämämme herkkäliikkeisyyden tuotoksia. Rahoitus kuitenkin myös liioittelee erojamme rikastuttaen onnekkaita ja nokkelia ja köyhdyttäen vähemmän onnekkaita ja ei niinkään nokkelia. Rahoituksen globalisaatio tarkoittaa, että yli kolmesataa vuotta kestäneen erilaisuuden jälkeen maailmaa ei enää voida jakaa siististi teollistuneisiin maihin ja köyhiin, kehittymättömiin maihin. Mitä yhtenäisemmiksi maailman rahoitusmarkkinat tulevat, sitä suurempia ovat rahoitusta tuntevien ihmisten mahdollisuudet riippumatta siitä, missä he asuvat – ja sitä suuremmat ovat rahoitustaidottomien riskit ajautua alaspäin. Tämä ei ole litteä maailma kattavalla tulonjaolla mitaten yksinkertaisesti siksi, että pääoman tuotot ovat nousseet paljon nopeammin kuin ammattitaidottoman tai puoliksi ammattitaidottoman työn tuotto. ”Tajuamisen” palkinnot eivät ole milloinkaan olleet yhtä valtavat. Ja rahoituksesta tietämättömyyden sakot eivät milloinkaan ole olleet yhtä suuret.

Lopuksi olen oppinut ymmärtämään, että harvat asiat ovat vaikeampia ennustaa täsmällisesti kuin rahoituskriisien ajoitus ja suuruus, koska rahoitusjärjestelmä on aidosti monimutkainen ja niin monet sen suhteet ovat epälineaarisia, jopa kaoottisia. Rahan nousu ei ole koskaan ollut tasainen ja jokainen uusi haaste käyn- nistää uuden vasteen pankkiireilta ja heidän kaltaisiltaan. Kuin Andien horisontti rahoituksen historia ei ole tasainen ylös suuntautuva käyrä, vaan sarja rosoisia ja epäsäännöllisiä huippuja ja laaksoja. Tai vertausta muuntaaksemme rahoituksen historia näyttää klassiselta toimivan evoluution tapaukselta, jos kohta paljon lyhyemmässä aikaskaalassa kuin luonnon maailman evoluutio. Yhdysvaltain varavaltiovarainministeri Anthony W. Ryan totesi kongressille syyskuussa 2007: ”Samaan tapaan kuin jotkin lajit kuolevat luonnossa sukupuuttoon, jotkin uudet rahoitustekniikat voivat osoittautua muita vähemmän tehokkaiksi.” Tällainen darwiniaaninen kieli tuntuu tätä kirjoitettaessa hämmästyttävän osuvalta.

Olemmeko rahoitusmaailman ”suuren kuoleman” partaalla – tuleeko samankaltainen lajien massasukupuutto, jollaisia luonnossa on ollut ajoittain, kuten permikauden lopun sukupuutto, jossa kuoli 90 prosenttia maapallon lajeista, tai liitu- ja tertiäärikausien välinen katastrofi, joka tappoi dinosaurukset? Monilla biologeilla on syyt pelätä tätä mahdollisuutta, sillä ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos tekee tuhojaan luonnon elinympäristöissä kautta maailman. Rahoitusinstituutioiden joukkokuolema on kuitenkin myös mahdollisuus, josta tulisi olla huolissaan. Sitä kannattaa pohtia toisena ihmisen aiheuttamana tuhona, joka etenee hitaasti ja tuskallisesti maailman rahoitusjärjestelmän läpi.

Useampi kuin yksi kokenut havainnoija (ei vain Keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan vaan myös Henri Paulson, entinen valtiovarainministeri) ovat kuvanneet nykyistä rahoituskriisiä ”kerran vuosituhannessa” -tapahtumaksi. On selvää, että sitten 1930-luvun näin suuri määrä rahoitusinstituutioita ei ole ollut sukupuuton partaalla. Se ei kuitenkaan ole tekosyy niille, jotka eivät ennakoineet kriisiä. Historia on paikalla kertoakseen, että todella suuria kriisejä syntyy ja toisinaan useammin kuin kerran vuosisadassa.

Niinpä kaikista näistä syistä – yrittipä tulla päivittäin toimeen tai pyrkipä maailmankaikkeuden herraksi – milloinkaan ei ole ollut välttämättömämpää ymmärtää rahan nousua kuin nykyään. Työni ei ole mennyt hukkaan, jos tämä kirja auttaa kaatamaan vaarallisen muurin, joka on noussut rahoitustiedon ja muunlaisen tiedon väliin.

Sulje ikkuna