Aleksis Kiven päivänä 10.10.2017.
Suomessa julkaistaan yhä vähemmän suomennettua korkealuokkaista tietokirjallisuutta. Monen kustantajan katalogista sitä ei löytynyt tänä vuonna käytännössä lainkaan. Ovatko Suomi ja suomalaiset sulkeutumassa ulkomaailmalta?
Terra Cognitan kustantaja ja suomentaja Kimmo Pietiläinen pohtii tässä kirjoituksessaan maailmankulttuurin suomentamisen merkitystä Suomelle ja suomalaisille. Teksti perustuu kääntäjien Mansesta maailmalle -Studia Generaliassa 18.4.2016 Tampereella pidettyyn puheeseen. Sillä lienee kuitenkin myös yleisempää merkitystä, joten julkaisemme sen tässä.
***
150 vuotta sitten Senaatin päätöksellä suomesta tehtiin maamme virallinen kieli. Ensimmäistä kertaa suomea äidinkielenään puhuvat saivat oikeuden asioida ja ajatella omalla kielellään. Suomi ei ollut enää rahvaan kieli.
Suomesta tuli koulujen oppiaine 170 vuotta sitten niinikään Senaatin päätöksellä. Senaatti edusti kansaa, joten voimme sanoa, että me suomalaiset päätimme nämä asiat.
Tuolloin kysyttiin, keitä me olemme? Minne olemme menossa?
Vaikuttaa siltä, että nämä kysymykset askarruttavat suomalaisia nykyäänkin. Maamme näyttää olevan vaikeassa tilanteessa ja monet haluavat lupaavia näkymiä tulevaisuuteen.
Kauan sitten oli vastaava tarve ja siihen vastattiin siten, että olemme suomalaisia, opettelemme ajattelemaan omilla aivoillamme ja puhumaan ajatuksistamme äidinkielellämme. Tehtävä oli mahdoton, joten siihen tartuttiin heti, kuten Paavo Haavikko olisi sanonut. Suurilla ponnistuksilla vuosien mittaan suomesta tehtiin sivistyskieli. Huima saavutus.
***
On paikallaan määritellä, mitä tarkoitan kolmella käyttämälläni käsitteellä sivistys, kulttuuri ja maailmankulttuuri. Sivistys on kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa, henkistä kehittyneisyyttä ja avarakatseisuutta.
Kulttuuri tarkoitti aikaisemmin sivistyksen tietojen käyttöä, ”hengen viljelyä” hieman puutarhanhoitoa ja maanviljelystä vastaavalla tavalla, siis itsensä henkistä kehittämistä jonkinlaisen hyödyn saamiseksi tai elämän sisällön parantamiseksi.
Viime vuosina kulttuurirelativismin, joka väittää kaikkia totuuksia samanarvoisiksi, vaikutuksesta kulttuuri on tullut tarkoittamaan eri tavoin ja eri ympäristöissä elävien ihmisten erottavia ominaisuuksia. Itsensä kehittämisen asemesta se on alkanut tarkoittaa ihmisryhmät toisistaan erottavaa rajaa.
Kolmas termi on maailmankulttuuri, joka on kaikille ihmisille yhteistä. Tällaisia asioita on paljon ja niistä tunnetuin ja laajimmassa käytössä oleva lienee matematiikka, jota jokainen tässäkin salissa istuva käyttää joka päivä. Myös matematiikan vihaajilla ja matemaattisia taitojaan vähättelevillä on tietokone, kännykkä tai television kaukosäädin. Niissä on matematiikkaa ja ilman matematiikkaa ne eivät toimi.
Näistä käsitteistä saamme määritelmän tietokirjojen kääntämisen tarkoitukselle. Ennen määritelmää vielä yksi käsite. Itse puhun mieluummin kirjojen suomentamisesta kuin kirjojen kääntämisestä. Kääntäminen tarkoittaa mielestäni sanatarkan tekstin siirtämistä toiselle kielelle, kun suomentaminen tarkoittaa ennen kaikkea merkityksen säilymistä. Kun nyt olemme tamperelaisen kääntäjäkoulutuksen 50-vuotisjuhlassa, puhun minäkin kääntämisestä. Tämä ei myöskään ole mikään käsiteanalyysi, vaan puhun asioista.
Siis tietokirjojen kääntämisen tarkoitus. Tavoitteena on tuoda ihmiskuntaa yhdistävää maailmankulttuuria suomalaisen sivistyksen pohjaksi ja suomalaisen kulttuurin raaka-aineeksi siten, että suomalaisuuden muusta maailmasta erottavan kulttuurin rajat alenevat. 150 vuotta sitten tämä asia ymmärrettiin ja siihen panostettiin voimakkaasti. Maailmankulttuuri nähtiin sivistyksen synnyn edellytyksenä.
Tästä saadaan myös kääntäjien työn merkittävin ulottuvuus. Kääntäjät harjoittavat oppinutta ammattiaan. Se tarkoittaa, että he tekevät pitkän koulutuksen edellyttävää työtä. He ovat kulttuurityöntekijöitä.
Mutta kääntäjillä on myös sivistystehtävä. Pelkän arjen työn ohella he tuovat mahdollisuuksiensa mukaan maailmankulttuuria maahamme ja rakentavat suomalaista sivistystä.
Suomen kielen synnyn aikaan tätä työtä tehtiin kolmella tasolla. Ensinnäkin kehitettiin arjen kieltä oppimalla hoitamaan arjen asioita paremmin. Kun asioille saatiin nimet, niitä voitiin ajatella ja opittiin ilmaisemaan ajatukset siten, että kansalaiset ymmärsivät toisiaan.
Toiseksi laajennettiin maassa harjoitettua käsitteellistä ajattelua luomalla korkeampaa opetusta antava yliopistojärjestelmä tavoitteenaan kouluttaa oppineiden ammattien harjoittajia. Näitä olivat ennen kaikkea opettajat eli kuvaavasti kansankynttilät, mutta myös agronomit, metsänhoitajat, lääkärit ja insinöörit, jotka puhuivat uusista asioista lähiympäristössään ja siirsivät tietoa kansalle.
Ja kolmantena näiden asioiden tueksi kehitettiin käsitteellistä ajattelua aloittamalla nykyaikainen tiede Suomessa. Rohkeana ja röyhkeänä ajatuksena oli, että alamme itse rakentaa maailmankulttuuria omalla kielellämme.
Sopiva lippulaivakin oli noin 150 vuotta sitten. Hieman aikaisemmin yliopiston professorit ja muut oppineet aloittivat erilaisten kansanomaisten oppaiden suomentamisen. He alkoivat tuoda tietoa suomeen. He ajattelivat, että tullaksemme ymmärretyiksi meidän on käytettävä yhteistä kieltä yhteisistä lähtökohdista. On myös osattava maailmankulttuurin perusteet, jotta voimme yhä korkeammalla tasolla osallistua maailmankulttuurin rakentamiseen.
Ajatuksen perusta on erittäin yksinkertainen, mutta nykyään kadoksissa. Suomessa ei keksitty Eukleideen geometriaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty Newtonin mekaniikkaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty modernia kemiaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty evoluutioteoriaa, vaan sekin oli tuotava tänne. Voisin jankuttaa tätä luetteloa koko esitykselleni varatun ajan.
Jos et usko, että lista on likimain loputon, kerro edes yksi Eukleideen geometrian tasoinen Suomessa syntynyt ajatus. Oma ehdotukseni merkittävimmäksi suomalaisen ajattelun saavutukseksi on Olavi Suomalaisen, joka absoluuttisen sävelkorvansa perusteella määritti 1930-luvulla, kuinka taajaan eri hyttysten siivet iskevät. Myöhemmin mittalaitteilla todettiin hänen tuloksensa oikeiksi.
***
Toinen, kenties arvokkaampi tapa arvioida suomalaista ajattelua on tutkia Royal Societyn jäseniä. Sen perustamiskirja vahvistettiin vuonna 1662, joten se on toiminut yli 350 vuotta. Tiedeseuroista vanhempi on vain Roomaan vuonna 1603 perustettu Academia dei Lincei.
Royal Societyn jäsenet ovat lähinnä brittiläisen kansainyhteisön kansalaisia, mutta toisinaan jäseneksi valitaan erityisen ansioituneita ulkomaalaisia. Suomalaisia jäseniä seurassa on ollut kolme. Ensimmäinen oli filosofi Johan Welin, joka kuoli vuonna 1744. Toinen oli Edvard Westermarck 1900-luvun alkupuolella. Ja kolmas on jäseneksi vastikään valittu Ilkka Hanski. Maailman tiedemiesten lukumäärään verrattuna Suomen osuus on kohtuullinen. Se myös kertoo Suomessa syntyneiden alkuperäisten, maailmankulttuurin tason ajatusten vähyydestä ja niiden historian lyhyydestä.
150 vuotta sitten Suomen sivistyneistölle näiden asioiden seuraus oli selvä. Suomi on pieni paikka. Nykyisin luvuin maapallon väestöstä noin promille on suomalaisia. Olemme samanlaisia kuin muut, joten jos on hyvä onni, noin promille ihmiskunnan uusista ajatuksista syntyy tällä. Loput 999 promillea on keksitty ja keksitään muualla, ja jos haluamme osallistua niiden kehittämiseen, ne on tuotava tänne.
Tämä syvällinen ajatus oli suomen kielen varsinainen alku sivistyskielenä.
***
Ajateltiin siis, että puutarhanhoidosta, puhtaudesta ja muista tärkeistä arkielämän asioista puhuminen äidinkielellä johtaa syvällisempään ymmärtämiseen kuin vieraalla kielellä jaettujen käskyjen noudattaminen. Siksi tietokirjoja alettiin kääntää. Kansa sai välineen kehittää elinympäristöään. Ja kun kansa sai ajatella ja puhua uusista asioita omalla kielellään, myös äidinkieli kehittyi.
Parissa sukupolvessa tuloksena oli Aleksis Kivi. Hänen varjossaan suomesta kehittyi kulttuurikieli sanan aikaisemmassa merkityksessä., mutta myös sivistyskieli ja suomalainen sivistys. Täällä pohdittiin maailmaa kiinnostavia käsitteellisiä ajatuksia ja kehitettiin elinkeinoelämää niiltä osin kuin Suomen olosuhteisiin soveltui.
Täällä on ollut merkittäviä matemaatikoita. Tänne syntyi esimerkiksi maailman johtava paperikoneiden valmistaja ja suomalaisilla telakoilla mullistettiin maailman matkustajalaivat. Yhteen aikaan suomalainen yhtiö valmisti lähes puolet maailman matkapuhelimista. Nämä asiat tehtiin suomeksi. Oppineet ja kansa kehittivät ja sovelsivat muualta tuotua tietoa yhdessä suomeksi. He ajattelivat ja puhuivat suomeksi. Viemällä ajattelunsa tuloksia maailmalle he todistivat, että suomi soveltuu maailmankulttuurin omaksumiseen ja kehittämiseen.
Nykyään tämä perustava, uutta ajattelua tuottava ja levittävä rakenne ja sen käyttövoima eli äidinkielemme on päästetty rappeutumaan ja sen merkityksestä ei välitetä. Kenties se on jopa unohtunut.
Aikoinaan hienostuneet aikalaiset väheksyivät Aleksis Kiveä. Nykyään äidinkieltään väheksyvät heidän nykyajan opetetut vastineensa. Hämmästyttävästi yliopistoissamme koulutetuista maistereista on tullut suomen kielen kehittymisen este, vaikka juhlapuheissa heidät koulutetaan edelleenkin kansallisen kulttuurimme ja kielemme vahvistajiksi ja kehittäjiksi.
***
Miksi suomi, oma äidinkieli on muuttumassa loppututkinnon suorittaneiden silmissä halveksittavaksi, vähäteltäväksi ja toisarvoiseksi?
Vastaus edellyttää viitekehyksen ja kerron omani. Mielestäni ihmisenä olemisen tärkein piirre on ajatusten virta. Se on ihmisen erottava ominaisuus, sillä syöminen, lisääntyminen ja turvan tarve ovat kaikille lajeille yhteisiä. Ajatusten virta on minun viitekehykseni tässä asiassa. Kaikki muu on pintakiiltoa. Ihmisen elämä perustuu ajatteluun ja kehittyvä ihmisen ympäristö ja elämä perustuvat kehittyviin ajatuksiin.
Ajatusten virtaa voidaan rikastaa keksimällä kaiken itse, mutta paljon nopeammin se kehittyy kokeilemalla muualla syntyneiden uusien ajatusten vaikutusta aikaisempaan ajatteluun, katsomalla asioita uusista näkökulmista ja liittämällä niihin uusia piirteitä, sanalla sanoen avarakatseisuudella.
Virratessaan ajatukset törmäävät toisiinsa, muuttavat suuntaa, vahvistuvat, heikentyvät, kuolevat ja luovat uutta. Virtaus kehittää uusia ajatuksia. Ja kun uusia ajatuksia ja niiden kanssa vuorovaikuttavia ihmisiä on paljon ja parhaassa tapauksessa, kuten sata vuotta sitten, koko kansa työstää itseensä ja ilmaisukykyynsä luottaen koko maailman uusia ajatuksia, syntyy paljon uutta.
Ja ajatukset ilmaistaan sanoilla, kielellä, joka parhaimmillaan on äidinkieli, sillä syvällisimmän otteen ajatuksista saa äidinkielellään. Noin kymmentä kieltä osaava Jared Diamond sanoo, ”Minä osaan aina ilmaista ajatukseni parhaiten äidinkielelläni”. Hänellä on oma äidinkielensä, mutta meille se on suomi. Ja meille suomen sanojen merkitys on paljon laveampi ja syvällisempi kuin muiden kielten.
Ajattelun virta on vahvimmillaan, kun ajatusten väliaineena virtaa äidinkieli. Hämmästyttävästi maassamme on opiskeluun paneutunutta väkeä, joka vakavasti sanoo osaavansa suvereenisti, jopa täydellisesti kolmeakin kieltä. Se on yksi suomen koulujärjestelmän ihmeistä.
Väännän rautalankaa. He osaavat hiphopin ja kvanttimekaniikan englannin, pornon ja kasvitieteen, sillä muutenhan he eivät osaisi täydellisesti englantia, suomea ja sitä kolmatta kieltään, ilmeisesti ruotsia. Miksei heitä markkinoida koulujärjestelmämme suurena saavutuksena?
Tällainen ylimieli on yksinkertaisin tapa tukahduttaa ajattelunsa. On useita muitakin tapoja. Ensinnäkin ajatukset ja ajattelijat voidaan johtaa ja pakottaa eristyksiin, heidät leimataan kaheleiksi, heidän yhteytensä muuhun ajatteluun katkaistaan.
Toiseksi koska ajattelussa on aina palautepiirejä, samoin ajattelevien ryhmässä kierrettyään ne näyttävät kehittyneen, vaikka todellisuudessa ne muodostavat yhden ajatuksen kaikukammion, jonka kohinassa mikään ei muutu. Syntyy näköisviisauden tyhjiö, jossa toistellaan samaa asiaa lopullisena totuutena, kuten tiedät, jos olet sattunut kuuntelemaan maamme niin sanottua keskustelua.
***
Nämä kolme tukahduttamispyrkimystä vahvistavat valtavirran ajattelua ja estävät kehityksen edistyksestä puhumattakaan. Sen seurauksena voidaan sanoa, että Suomi on niin pieni paikka, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan.
Ajattelun tukahduttamiseksi on vielä yksi, neljäs tapa, joka on vahvin. Se kieltää äidinkielen ja kuvittelee sen tilalle jonkin korvikkeen. Me suomalaiset pääsimme siitä eroon 150 vuotta sitten, mutta olemme siirtyneet uuteen kielisensuuriin aikaan, vieläpä kulttuuria ylläpitävissä instituutioissa. Entiset sivistyslaitokset ovat pystyttäneet kulttuurin rajoja sulkeakseen pois maailmankulttuurin, juhlistaakseen pysähtyneisyyttä.
Uusi korvike on englanti, erityisesti tieteessä, uusien ajatusten luomisessa. Tiedeyhteisö käytännössä kieltää suomen, kun se vaatii julkaisujen kirjoittamista englanniksi. Edes suomalaista tieteellistä työtä ei saa julkaista suomeksi. Se ei ole akateeminen meriitti. Vain englanniksi julkaistu on jotakin. Ja se näyttää hienolta.
Ilmiö on tuttu myös muualla. Englanti on noussut johtavaan asemaan monilla aloilla, mutta tuskin missään niin vahvaksi kuin luonnontieteessä. Vuonna 1980 koko maailman luonnontieteellisistä julkaisuista 64,7 % oli englanniksi, 17,8 % venäjäksi ja 5,2 % japaniksi. Saksa ja ranska olivat jo menettäneet asemansa tieteen johtavina kielinä. Vuonna 1996 luonnontieteen julkaisuista 90,7 % oli englanniksi ja vuonna 2015 yli 98 %, siis lähes kaikki.
Englantia on monenlaista ja eri alakulttuureissa se kehittyy eri suuntiin siten, että esimerkiksi minä en ymmärrä monia kansankulttuurin englanteja. Yksi näiden kansankielten olennainen piirre on, että ne luovat puhujan identiteetin ja vahvistavat sitä. Kun en kuulu joukkoon, ei ole ollut erityistä syytä opetella niitä tai seurata niiden kehitystä.
Tällainen nopea kielen kehitys perustuu osaltaan siihen, että englannissa ei ole kielipoliisia, kuten ranskassa ja hepreassa. Monenlaiset suuntaukset ovat mahdollisia eikä niiden syntyä edes yritetä estää ainakaan virallisesti.
Englannista on myös tullut tieteellisen keskustelun käypä kieli ja tämä kieli on pitkälle erikoistunut ja arkikielistä poiketen standardoitu. Juuri tällä kielellä useimmat suomalaiset oppineet kirjoittavat. Siinä tärkeintä ei ole puhujan identiteetti, vaan sanoman viestintä vertaisille. Syvälliseltä luonteeltaan se on erilaista kuin hiphopin eli suomeksi lanneloikan kieli, joka rakentaa aidan heidän ja meidän välille. Tieteen kielen tarkoitus on poistaa rajoja.
Tieteen englannin yleistyminen johtuu ennen kaikkea muista kuin englantia äidinkielenään puhuvista, myös suomalaisista. He ovat maailman tiedemiesten ja insinöörien enemmistö. Ja heidän on kerrottava löydöksistään yhteisölleen kaikkien ymmärtämällä tavalla. Tieteen englanti yhdistää tiedeyhteisöä myös ihmisryhmänä. Se on kulttuurin kieli.
Hieman yllättäen tiedemiehet tuntuvat pitävän tieteen englantia neutraalina kielenä, eräänlaisena englantia puhuvien lingua francana, vaikka todellisuudessa se on lähempänä pidginiä, valtakieltä huonosti osaavien viestinnän välinettä. Taiteen ja edes arjen englantia se ei ole.
Niinpä on täysi syy pitää tätä kieltä puhuvia ja sillä kirjoittavia vakavasti kielirajoitteisina, joka on poliittisesti korrekti ilmaus. Mitä muuta voidaan sanoa alistumisesta kaavaan johdanto, menetelmä, tulokset ja pohdinta? Se on niin yleistä, että sillä on nimikin IMRAD, joka tulee osioiden englantilaisista nimistä.
En kärjistä paljonkaan, kun sanon, että suomalainen tiedemies osaa suvereenisti esitellä maksasolun toiminnan englanniksi, mutta muuten hänen englannintaitonsa rajoittuu pintin tilaamiseen pubissa.
Yliopistoväellä on kuitenkin paljon valtaa kieliasioissa. Englannin painoarvo tieteessä näkyy siinä, että yliopistoissa, Suomessakin, ollaan siirtymässä yksinomaan englannin käyttöön jopa perusopetuksessa. Esimerkiksi Saksassa 460 kaikkiaan 640 kansainvälisestä lisensiaattiohjelmasta käyttää nyt yksinomaan englantia, kun vuonna 2007 niiden määrä oli 250.
Ja opetuksen syvällisyydestä kertoo opettajien itsensä käsitys englannin kielen taidostaan. Vuonna 1995 Duisburgissa tehdyssä selvityksessä 25 % yliopistoissa työskentelevistä vastanneista kertoi vaikeuksistaan lukea englanninkielistä tieteellistä tekstiä, 38 % kertoi puheeseen liittyvistä vaikeuksista ja 57 % sanoi englanniksi kirjoittamista haasteelliseksi.
Vaikeuksia ovat kohdanneet suomalaisetkin. Ystäväni oli 1970-luvulla ensimmäisiä yhdysvaltalaiseen huippuyliopistoon taloustieteen jatko-opintoihin päässeitä suomalaisia. Kävi ilmi, että opiskelijoilta vaadittiin 50 000 sanan osaamista ja se testattiin kokeella. Hän ylsi 20 000 sanaan ja tulos mainittiin lukukauden ensimmäisellä luennolla. ”Osaatte riittävästi kieltä, paitsi yksi idiootti, joka osaa vain 20 000 sanaa.”
Tiedemiesten ja muidenkin kielivaikeudet eivät ole mikään ihme. Joitakin vuosia sitten syntyi kulturomiikka-niminen suuraineistoon perustuva tieteen ala. Se etsii ja laskee sanojen esiintymistä Googlen sähköistämistä kirjoista. Kielitieteilijät olivat arvioineet englannin sanojen lukumääräksi noin puoli miljoonaa, mutta kulturoomikkojen haut antoivat lukumääräksi yli miljoona. Kielitieteilijöiltä oli siis puolet sanoista hukassa.
Hukassa olevat olivat lähes yksinomaan tieteen sanoja. Lisäksi ilmeni, että tieteen uudissanoja syntyy huimaa vauhtia, kymmeniätuhansia vuodessa, paljon enemmän kuin identiteettiä vahvistavissa arkienglanneissa. Eivätkä nämä uudissanat juuri koskaan nouse Oxford Dictionaryyn, jonka laatijat ovat uusissa laitoksissa innoissaan löytämistään uusista sanoista, kuten hiphopista. Sanojen lukumäärällä mitaten identiteetin kieli on paljon köyhempi kuin tieteen kieli.
***
Tietokirjojen rikas kieli on kääntäjän mahdollisuus kasvattaa äidinkieltään. Englantiin juuttuneet sanovat, että uusien sanojen tulvaa on mahdoton tuoda suomeen. Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla päiviteltiin rahoitusalan todeten, että esimerkiksi plain vanilla swap ei käännyt suomeksi. Kokeillaan. Plain vanilla tarkoittaa lisukkeetonta vaniljajäätelöä ja swap on vaihtokauppa. Siis lisukkeeton eli perusvaihtokauppa.
Omasta kokemuksesta tiedän, että uusien termien valinta ei ole helppoa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaotiikka eli kaaosteoria oli muodikasta. Siinä oli monta uutta termiä kuten strange attractor Oulussa fyysikot käyttivät siitä termiä outohoukutin, kun muualla sanottiin outo attraktori. Puhelinsoittokierroksen jälkeen päädyin jälkimmäiseen termiin kahdella t-kirjaimella.
Vielä yksi esimerkki: vastikään käänsin Daron Acemoglun ja James Robinsonin teoksen Miksi maat kaatuvat. Se on yhteiskuntien institutionaalinen historia, hämmästyttävästi lajissaan ensimmäinen maailmassa. Kirjan teoria perustuu yhteiskuntien jakamiseen inklusiivisiin ja ekstraktiivisiin. Pohdin sanoille suomenkielisiä vastineita koko käännösprojektin ajan. Ekstraktiivinen voisi olla riisto, mutta on myös muuta riistoa kuin kapitalismissa. Inklusiiviselle ei löytynyt kelvollista vastinetta. Niinpä sanat jäivät mainitsemaani muotoon. Perusteluna on, että ne ovat tieteellisiä termejä, jotka määritellään teoksessa.
Myös yliopistojen oppikirjat ovat nykyään lähes yksinomaan englanniksi, myös perusoppikirjat. Markka-aikana yritin aloittaa yliopiston perusoppikirjojen kääntämistä suomeksi alkaen fysiikasta, jota opetetaan tilastotieteen ohella useimmille tuleville oppineiden ammattien harjoittajille. Työ kaatui ennen kaikkea fysiikan laitosten vastustukseen, joka perustui siihen, että käytännössä jokaisessa käytettiin eri kirjaa. Kirjojen fysiikka oli tietysti sama.
***
Muun muassa tällaisten ilmiöiden seurauksena englantiin keskittynyt yliopistomaailma on eristäytymässä ja eristyksissä hyvien ajatusten soveltaminen pysähtyy liian kapeaan ajatusten virtaan: se rakentaa omaa kulttuuriaan ja ulkopuolisia vaikutteita ei saada. Maailmankulttuuri pysähtyy sen rajalle, eikä synny suomalaista sivistystä. Juuri tämä on vaarana, kun uusien ajatusten äidinkieleen tuomiseen suhtaudutaan väheksyvästi tai suorastaan kielteisesti.
Itsensä eristämisen lisäksi eristetään muita kieliä osaamattomat suomalaiset maailman ajattelusta, koska muualla kehittyvät 999 promillea ajatuksista ovat heidän ulottumattomissaan. He eivät voi hyödyntää lahjojaan ja kehittää ajatteluaan ja maatamme ja jopa maailmankulttuuria laajimmalla mahdollisella tavalla. Kun ei ole tietoa, ei voi vaikuttaa asiaan.
Sen lisäksi että koko kansa ei voi rakentaa maatamme halujensa mukaan, vaarana on, että kansan keskuudesta ajattelemaan pyrkivät leimataan yksityisajattelijoiksi, hörhöiksi ja jopa tyhmiksi, kun eivät ole opetelleet vieraita kieliä. Ja kun heidät työnnetään syrjään, menetetään sukupolvien mittaan heidän omalla alallaan kertynyt hiljainen tieto, jonka oppii vain tekemällä. Sen arvoa ei nähdä eikä siitä voida puhua, koska siitä ei ole tehty englanninkielistä lopputyötä.
Kaikukammioissa ulkopuolisia ajatuksia ei hyväksytä, koska kaikukammioissa totuus on totuus. Kaikukammio vaikuttaa norsunluutornissa, politiikassa, taloudessa, kaikenlaisissa sisäpiirin itselleen kaappaamissa yhden totuuden ympäristöissä. Näillä aloilla eristäydytään tarkoituksella ja aktiivisesti muusta kansasta. Ammatti- ja erikoiskieltä ei viitsitä kääntää, miksi pitäisikään, kun se on totuus. Alan perustietojen suomeen tuomista ei pidetä tarpeellisena ja jos jotakin tuodaan maahamme, se tehdään vuosikymmeniä sen jälkeen, kun asiasta on muualla tullut yleistietoa.
Tulemana on, että loppututkinnon suorittaneilla ei ole ajattelun aineksia äidinkielellä kehitettäväksi. Ja kun itsensä ylentänyt ei pysty ajattelemaan, hänen on viisainta tehdä se englanniksi, varsinkin kun osaa sitä täydellisesti.
Oppineiden ammattien harjoittajat ja tieteentekijät ovat pystyttäneet nämä esteet korostaakseen itseään. He ovat tehneet uusista ajatuksista arvostuksensa perustan. He ovat muuttaneet sen liiketoiminnakseen. Ammatista maksettu palkka ei riitä, vaan tietoa pihtaamalla he kieltävät omistaan poikkeavien ajatusten tulon suomeen. He kieltävät äidinkielen käytön ja kehityksen rajoittamalla uuden ajattelun itselleen. He ovat nykysuomen sensuuri.
He haluavat näyttää uusia ajatuksia tuntemattomien silmissä viisaammilta, he saavat etuoikeuden oman alansa tietoon ja tutkimukseen ja oikeuttavat sillä itsensä parempana pitämisen. Salakielinen, etuoikeutettu tieto suojaa oman tiedon ohuuden paljastumiselta.
He rakentavat suojakseen ”alkuperäiskielellä lukemisen”. Tällä he tarkoittavat englantia ymmärtämättä, että suomihan se alkuperäiskieli on, heille jopa useammalla tavalla. Englanninkielisen viihderomaanin lukeminen luo heille vaikutelman kielen osaamisesta ja osaaminen synnyttää viisauden ja maailman hallitsemisen ylimielen. Mihin sen jälkeen äidinkieltä tarvittaisiin?
Eikä tämä ilmiö rajoitu oppineiden maailmaan, vaan jo lapset oppivat sen? Poikani on matematiikan opettaja perinteikkäässä helsinkiläisessä koulussa. Pari vuotta sitten kävi niin, että äidinkielen opettaja ei syystä tai toisesta voinut pitää yläasteen tuntiaan, joten vapaatunnilla ollut poikani meni hänen sijaisekseen. Aiheeksi valittiin suomi rock-lyriikan kielenä.
Nuorten mielestä suomi ei kerta kaikkiaan sovi rockiin. Entä Juice Leskinen ja Ismo Alanko? ”Ei. Suomi on juntti kieli.”
Suomen kieltä vähättelevä ryhmäajattelu ei kaikukammion jylyssä enää kuule, miksi suomi ylipäätään sai virallisen kielen ja oppiaineen aseman. Ja loppututkinnon suorittaneet unohtavat, että heidät koulutettiin ilmaiseksi kansan palvelijoiksi, jotta kaikki suomalaiset saisivat tilaisuuden rakentaa maatamme ja elää siinä hyvän elämän.
Kaikkiin suomalaisiin kuuluvat ennen kaikkea itsensä kehittämiseen ja elämänuraansa valitsevat nuoret, esimerkiksi lukiolaiset. Miten he löytävät suuret ajatukset tai uudenlaisen ajattelun, elleivät ne ole heidän ulottuvillaan suomeksi? Heidän näkökulmastaan merkkiteosten pitää olla suomeksi joko omassa kirjahyllyssä tai lähimmässä kirjastossa.
Esimerkistä käy G. H. Hardyn teos Matemaatikon apologia, joka on matemaatikoiden suuri klassikko ja jonka monet ilmaukset ovat vakiintuneet matemaatikoiden identiteettikieleen. Kun suunnittelin sen suomentamista, kysyin sen kustantajalta Cambridge University Pressiltä, paljonko sitä tuolloin myytiin. Valtavia määriä. Paljonko se on? 30 000 vuodessa.
Kerroin suunnitelmastani ystävälleni Klaus Valalle, joka sanoi, ”Miksi sinä sen teet, kaikkihan sen ovat lukeneet”. Kirjaa myytiin koko 1500 kappaleen painos, joten ilmeisesti vain Klasu ja minä olimme sen lukeneet. Mutta teosta siis luetettiin matematiikan opintoja aloittaville. Se taas tarkoitti, että maailmalle jatko-opintoihin lähtevät suomalaiset matemaatikot olivat tässä suhteessa seitsemän vuotta ulkomaisia tovereitaan jäljessä.
Toinen esimerkki. Muuan nuori mies lähti Harvardiin tohtoritutkijaksi. Keskustelut muiden muualta tulleiden kanssa osoittivat, että jokainen oli lukenut Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräksen, Daniel Kahnemanin Ajattelun, Richard Dawkinsin Geenin itsekkyyden ja monet muut suomentamani modernin maailmakulttuurin perusteokset. Niin oli hänkin, mutta suomeksi. Entä jos ne eivät olisi olleet suomeksi?
Irvokkaimmillaan äidinkielen vähättelyn suuntaus on Aalto-yliopistossa, jossa aloitettiin kauppatieteen opetuksen antaminen yksinomaan englanniksi. Tunkiolle lensi suomi maamme opetuksen kielenä.
Unohtui ennen kaikkea, että suurin osa tulevista loppututkinnon suorittaneista tekee työuransa Suomessa yksinomaan suomea puhuvien ihmisten kanssa. Miten englanniksi kirjanpitolakia opiskellut oppineen ammatin harjoittaja keskustelee veroasioista hyrynsalmelaisen koneyrittäjän kanssa siirryttyään sinne asiantuntijaksi?
Asiasta kanneltiin Oikeuskanslerin virastoon jopa kaksi kertaa. Vastikään virasto päätti, että muiden kielten käyttö ei saa syrjäyttää suomen kielen asemaa opetus- ja tutkintokielenä. Suomea on käytettävä loppututkinnon suorittaneiden kansainvälistymishaluista huolimatta. Se on siis lakiin perustuva valtion virallinen kanta.
***
Kerroin alussa tietokirjojen kääntäjien tehtävästä ja siitä, mihin heidän tulee työllään pyrkiä. Tietokirjojen kääntäjien tehtävä on oikaista kuvaamani vinoutumat ja harhat. Nyt puhumme hetken kääntäjien tehtävän vaikeuttamisesta.
Juhlapuheista ja virallisista kannoista poiketen valtion palveluksessa sama maisteriväki tukee tiedon kehittämisen estämistä leikkaamalla tietokirjallisuuden suomentamiseen, tärkeimpään uusia ajatuksia maahamme tuovaan virtaan tarkoitettuja varoja. Kaksikymmentä vuotta sitten markka-aikana siihen oli muun muassa Suomen kirjasäätiön vähälevikkisen tietokirjallisuuden käännöstuki ja yliopistojen oppimateriaalin valmistustuki, yhteensä noin 2 miljoonaa markkaa, noin 300 000 euroa sen ajan rahaa. Vuonna 2013 valtion vuotuinen panos rajoittuu kaiken tietokirjallisuuden suomentamisessa FILIn (tämä on valtion kirjallisuuden vientiin erikoistunut instituutio Finnish Literature Exchange, joka ei käytä suomenkielistä nimeään) 58 000 euron suuruiseen, virkavaltaisesti jaettuun käännöstukeen. Tietokirjojen kääntäjien kirjastokorvausapurahasta saadaan noin 10 000 lisää. Siinä kaikki.
Jos tämä tuntuu isolta summalta, realismi alkaa paljastua, kun kerron, että sillä ei saa kahta Daniel Kahnemanin Ajattelu-kirjaa suomeksi.
Tutkimalla Suomessa julkaistujen tietokirjojen lukumäärää, saattaa syntyä käsitys, että elämämme varsinaisessa tietokirjojen Eedenissä. Täällähän ilmestyy vuosittain 8000 tietokirjaa. Kun rajataan väitöskirjat (kyllä, tällaiset opinnäytteetkin ovat tietokirjoja), harrastekirjat, poliitikoiden muistelmat, sotakirjat ja nuorisoseurojen historiat pois, jäljelle jää tuskin kymmentäkään merkittäviä moderneja ajatuksia sisältävää kirjaa.
Sivumennen sanoen, huomaatteko, miten mainitut kirjat lähes ovat poikkeuksetta nurkkakuntaisia, selkänsä nykymaailmalle kääntäneitä tai muuten vain maailmankulttuurin kannalta merkityksettömiä. Ja aihepiiriltään ne vastaavat parhaimmillaankin 150 vuoden takaisia tietokirjoja, tosin värikuvin varustettuina. Mutta nykyään puutarhan hoitoa ja leipomista ei pidetä tärkeinä kansan ajattelua kehittävänä tietona vaan harrasteena, parhaimmillaankin yleistietoa.
Jäljelle jääneistä kymmenestä tietokirjasta lähes jokainen on käännetty: alkuperäisen ajattelijan alkuperäistekstiä alkuperäiskielellä äidinkielellämme suomeksi. Ne tuovat uudet ajatukset suoraan suomeen. Niiden ansiosta ei tarvita oppineiden aivojen vuosikymmeniä kestävää uuden tiedon suodattamista, vaan näiden teosten ansiosta ajatukset ohittavat kaikki kiertotiet ja esteet.
Tämä vähäinen ajatusten virta ei tule kulttuuri-instituutioista, vaan pienkustantajilta. Modernien ajatusten, modernin maailmankulttuurin tuonti on yksittäisten ihmisten varassa. Suomalaisen sivistyksen kehittämiseksi ei ole järjestelmää.
Yksittäisten ihmisten, joihin tietokirjojen kääntäjätkin kuuluvat, ja pienkustantajien panokseen luottaminen sisältää riskinsä. Heitä on enemmän kuin instituutioita (joissa on myös päätökset tekevä yksittäinen ihminen), mutta poimivatko he laveasti uusia ajatuksia vai tukevatko he vain omia mieltymyksiään?
Kirja on 100-prosenttinen riskituote, jonka onnistuminen nähdään vasta julkaisemisen jälkeen. Onko yksittäisillä toimijoilla toistuvasti halu ottaa tällaisia riskejä? Kuinka kauan he kestävät mahdollisia taloudellisia takaiskuja?
Riski on näkynyt tietokirjojen kustantamisessa aina ja kustantajat ovat kehittäneet vasteita. Ja vasteiden perusteella voidaan luokitella koko tietokirjojen kustannustoiminta. Yksinkertaisin menetelmä on tehdä sitä mitä muutkin eli matkia. Se näkyy toistuvasti, viimeksi aikuisten värityskirjojen tekemisenä. En tiedä, voiko tätä omasta ajattelusta luopumista edes sanoa tietokirjojen kustantamiseksi.
Varsinainen kustannustyö jakautuu kahteen suureen toimintatapaan: passiiviseen ja aktiiviseen. Passiivinen kustantaja odottaa, että tietokirja tipahtaa hänen eteensä agentin tai tietokirjailijan toimesta. Kustantajalle näytetään idea, käsikirjoitus tai peräti valmis kirja, jonka hän päättää julkaista. Hän vain ottaa vastaan annetun ja hän rationalisoi kustantavansa ”vain kannattavia kirjoja”. Tällainenkin kustantaminen on perusteiltaan omasta ajattelusta luopumista. Tietokirjan kääntäjä voi ideoillaan auttaa passiivista kustantajaa.
Vaihtoehtona on aktiivinen kustantaminen. Sitä harjoittava etsii suomalaisesta tietokirjallisuudesta aukkoja, asioita joista ei ole suomenkielistä kirjaa. Tehtävänä on siis muodostaa jonkinlainen käsitys suomalaisesta tietokirjallisuudesta ja sen puutteista. Se ei ole ylivoimaista, sillä suomalainen tietokirjallisuus on suppea eikä monestakaan asiasta ole kelvollista teosta.
Tämän jälkeen etsitään maailmalta aukon täyttäviä teoksia ja valitaan julkaistavaksi sopiva. Tietokirjojen kääntäjä voi ideoillaan auttaa tässäkin. Tehtävä on huomattavasti vaativampi kuin passiivisen kustantajan harjoittama odottelu, eikä onnistuminen ole millään tavalla itsestään selvää. Uuden ajatuksen lukijakunta voi olla pieni tai ajatus voi olla liian uusi vastaanotettavaksi.
Oman ryhmänsä muodostavat ilmestyessään klassikoiksi nousevat teokset. Sanon niitä uniikkiteoksiksi. Ne ovat yleensä jollakin alalla merkittävään asemaan nousseen alaansa uudistava käsitys. Uniikkeja ne ovat siksi, että niistä ei voi kirjoittaa toista versiota tai jatko-osaa. Myös kopioiminen on erittäin vaikeaa. Tällaiset teokset yleensä muuttavat oman alansa käsitykset laajasti ja lopullisesti ja niitä ilmestyy silloin tällöin. Tällä vuosikymmenellä olen löytänyt ainakin kaksi Kahnemanin Ajattelun ja Acemoglun ja Robinsonin Miksi maat kaatuvat. Ne ovat kustannustoiminnan parhaita palkintoja, sillä niiden kääntäminen osoittaa, että suomalainen sivistys ottaa edelleen vastaan maailmankulttuuria. Ja tietokirjojen kääntäjän ideat ovat näiden etsinnässä erityisen tärkeitä, sillä ollakseen kääntäjä hänen on oltava myös melkoinen asiantuntija alallaan.
Riski ilmenee kaikissa näissä toimintatavoissa, mutta aktiivinen kustantaminen ja uniikkien teosten etsintä tavoittelee riskiä aktiivisesti, kun muilla tavoilla toimivat istuvat henkisesti käsiensä päällä. Tilanteen korjaamiseksi on rakennettava järjestelmä, joka pienentää korkealuokkaisten teosten kustantamisen riskiä, mutta kuten todettiin, sellaista ei ole.
Kurja tilanne on jo heijastunut sanomalehtiin. Korkealuokkaisten ja uutta ajattelua tuovien kirjojen arvostelut ovat sukupuutossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa ei ollut tilaa Daniel Kahnemanin Ajattelu-kirjalle. Ei, vaikka tekijä on merkittävin elävä psykologi, Nobelin palkinnon saanut ja löytänyt ajattelustamme uusia, häkellyttäviä, koko ihmiskunnalle yhteisiä piirteitä. Saman kohtelun sai Acemoglun ja Robinsonin teos.
Ilmiö näkyy tietokirja-arvioiden yleisenä vähenemisenä. Niidenkään tekemiselle ja julkaisemiselle ei enää ole järjestelmää.
Tämä tietysti vaikeuttaa kääntäjien yrityksiä kehittää itseään kääntämällä korkealuokkaisia kirjoja. Työtilaisuuksien vähetessä tietokirjojen kääntäjien ammattikunta on katoamassa maastamme heidän työnsä arvioiden mukana. Mistä heidät otetaan, kun käsitys äidinkielen ja korkealuokkaisten tietokirjojen vuorovaikutuksesta väistämättä aikanaan muuttuu?
Mutta juuri tällä hetkellä pääministeri haluaa monipuolisempaa ajattelua.
Miksi? Hänkin? Erityisesti korkeakouluopetuksessa on harhauduttu luulemaan, että tieteellinen suoriutuminen on yliopiston ainoa ylin tavoite ja suomenkielisten ammatinharjoittajien kouluttaminen ikävä sivuseikka. Maailmanluokan tieteellinen suoriutuminen, joka on tutkijan henkilökohtainen tavoite, on ohittanut korkeimman opetuksen toisen tärkeän, kansallisesti ensisijaisen tehtävän: oppineiden ammatinharjoittajien kouluttamisen Suomen ja suomalaisten tarpeisiin, joka on maamme ja kansamme ajattelun ja sivistyksen kehittäminen.
Ei ymmärretä, että tutkimustuloksia tärkeämpää ovat tutkimusjulkaisut eli tutkimuksesta kertominen kaikille. Ja kun julkaisut ovat vain englanniksi, tulosten puuttuminenkaan ei tule esiin. Palaamme suomalaisten promilleen ja siihen, mitä sen puitteissa voidaan tehdä.
Fyysikot ja matemaatikot aloittivat laajamittaisen kansainvälistymisen ensimmäisinä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena oli muuttaa Suomi teollistuneeksi maaksi. Sen lähtökohtana suunniteltiin ydinvoimalan ja tietokoneiden rakentamista ja niihin liittyvän tiedon tuomista tänne. Niin tehtiinkin ja onnistuminen on ollut huikea sekä kansantaloudellisesti että tieteellisesti. Suomi on moderni teollisuusvaltio ja se rakennettiin suomeksi. Nämä ihmiset kehittivät myös suomen kieltä luomalla suomenkieliset vastineet alansa uusille sanoille ja onnistuivat siinä määrin, että esimerkiksi loiskiehunta-termistä on tullut haitallisen häiriköinnin vastine monilla aloilla.
Kansainvälistymisen rinnalla fysiikan ja muiden alojen professorit kirjoittivat yliopiston perus- ja jatkokurssienkin suomenkieliset oppikirjat. Ei ole liioiteltua sanoa, että yliopistomaailmamme loistavasta kehityksestä huolimatta nykyään tällaiset kirjat ovat likimain tuntemattomia ja, kuten totesimme, loppututkinnon suorittaneet pitävät suomenkielisten julkaisujen, myös oppikirjojen kirjoittamista vähäjärkisten toimintana.
Samaan mustaan aukkoon katosivat korkealuokkaiset yleiset tietokirjat, kun 1970-luvun alussa Paavo Haavikko ja Hannu Tarmio päättivät lopettaa Otavan Jokamiehen korkeakoulun ja WSOY:n Taskutiedon. Haavikko kertoi minulle useaan otteeseen ja ratkaisuaan puolustaen, että ne eivät kannattaneet. Kuitenkin juuri niiden kautta Suomeen saatiin nopeasti uusia merkittäviä tietokirjoja ja ajatuksia, jota olen tässä sanonut maailmankulttuuriksi. Tämän jälkeen uusia tietokirjoja ilmestyi vain satunnaisesti, kuten äsken totesin. Nykyään kulttuuri-instituutioiden julkaisukriteerinä on esimerkiksi tekijän rujous, jota kirjan kannessa myydään.
Oppi- ja tietokirjatyön kenties hienoin saavutus on Lääkäriseura Duodecimin tekemän Lääketieteen termit, joka nyt 5. laitoksessaan selittää alan termit ja esittää niiden vastineet englanniksi, ruotsiksi ja latinaksi. Latinan kieli on hieno tieteellinen anakronismi, sillä vaikka latinaa käytetään edelleen, se menetti asemansa esimerkiksi kasvien ja eläinten nimiöinnissä, joka oli varmaankin sen keskeinen tieteellinen elinehto, kun vuonna 2012 kansainvälisesti päätettiin luopua siitä. Pelkkä nykykieli riittää. Tätä voidaan pitää myös englannin vahvistumisena.
Lääkäriseuran yksinkertaisena tavoitteena on ollut auttaa ammatinharjoittajaa keskustelemaan potilaansa kanssa tämän äidinkielellä, joka on sama kuin tietokirjojen kääntäjien tehtävä. Nykyään kumpikin näyttää muuttuneen sivuseikaksi.
Suomalainen fysiikka on nyt korkealuokkaista. Ammattifysiikan eli fysiikan tutkimuksen kieli on englanti. Lahjakkaimmista fysiikan opiskelijoista tulee tutkijoita ja rannalle jääneet haluavat osansa alan kansainvälisestä sädekehästä. Se on vahva kannustin englanninkielisen opetuksen laajentamiseksi yhä alemmalle tasolle: parhaathan toimivat englanniksi
Kuitenkin ikäluokasta vain muutama ottaa fysiikan ammatikseen. Fysiikan peruskurssin suorittaneista valtaosa, esimerkiksi lääketieteen, tekniikan, liikunnan, metsänhoidon jne. maisterit, kuten Lande Lindfors sanoisi, tekevät ammatinharjoittajan työuransa Suomessa suomen kielellä. Samoin ammattikorkeakouluista valmistuneet. Onko englanninkielinen fysiikan opetus järkevää heille? Eikö heidän pitäisi osata nämä asiat suomeksi?
Ja kun ammatinharjoittajat osaavat asian suomeksi, he pystyvät keskustelemaan siitä omassa ympäristössään, siirtämään tietoa niille, joiden kanssa asioivat. Jotkut heistä kenties jopa haluavat tuoda lähipiirinsä uusia ajatuksia, kehittää omaa ja ympäristönsä ajatusten virtaa, jotta sielläkin voitaisiin ajatella uudella tavalla ja parantaa entistä, jotta päästäisiin ahdistavaksi ja kehityksen pysäyttävästä kaikukammiosta. Jotta kuuluisimme maailmankulttuuriin ja rakentaisimme sitä, jotta meillä olisi sivistys pelkän paikallisen kulttuurin asemesta.
Suomi on tähän erinomainen väline. Se on äidinkielemme, mutta lisäksi siitä on tehty alusta lähtien rakenteeltaan niin looginen, että se soveltuu hyvin esimerkiksi arkisten päättelyongelmien ratkomiseen. Suomen kielioppi on sopusoinnussa logiikan kanssa.
Suomen kieli on meidän ainoa etumme muuhun maailmaan verrattuna. Kaikki muu on meillä samaa kuin maapallon toisella puolella Uudessa Seelannissa.
Pelkästään tämän takia suomea tulee puolustaa ja kehittää.
Tällä en vastusta kielten opettamista ja oppimista. Ne ovat erinomainen ihmisen elämän rikkaus. Ne ovat tie muuhun maailmaan samalla tavalla kuin suomeksi käännetyt uudet ajatukset. Kukin opetelkoon haluamiaan kieliä.
Sen sijaan vastustan yksikielisyyteen pyrkimisen putkinäköistä tapaa heikentää esimerkiksi juuri meidän äidinkieltämme. Englanti tunkee korviimme ja silmiimme joka puolelta eri alojen ladygagojen, suomeksi hölynpölyrouvien työntämänä. Monet tietysti haluavat ymmärtää nämä ilmiöt ja kenties matkiakin niitä mahdollisuuksiensa mukaan ja se on heidän oikeutensa.
Arjen ja viihteen englanti kuitenkin hämärtää kielen käytön eri tasoja. Erityisesti viihteen englannin kaikkiaallisuus harhauttaa helposti luulemaan omaa äidinkieltämme jotenkin toisarvoiseksi.
Tällainen helppo, harkitsematon, yksikielisyyttä korostava äidinkielen vähättely on perusteetonta, peräti kohtalokasta suomen kannalta. Monikielisyyden tarpeesta ja eduista on sekä historiallista että tieteellistä tietoa. Pari esimerkkiä: alkuperäiskansat olivat pieniä ryhmiä ja heidän oli osattava naapureidensa kieliä, jotka saattoivat poiketa heidän omastaan selvästi. Näissä ryhmissä puhutaan tänä päivänäkin jopa viittä kieltä. Alzheimer-potilaiden tutkimukset osoittavat, että monikielisillä taudin oireet ilmenevät jopa vuosia yksikielisiä myöhemmin. On myös todettu, että muistisairaat ihmiset unohtavat ensiksi oppimansa äidinkielensä viimeiseksi. Se tarkoittaa, että äidinkielellä yhteys muuhun maailmaan säilyy pisimpään.
Maailman ajattelun ja henkisen elämän rikastuttamisen rinnalla monikielisyys parantaa ihmisen fyysistä elämää.
***
Suomalaisten suuret kysymykset ovat edelleen vastausta vailla. Keitä siis olemme? Ja minne olemme menossa?
Emme selvästi ole vanhuuden tylsistymiseen vajonneen, merkityksensä menettäneen äidinkielemme viimeisiä saattohoitajia.
Selvästi olemme edelleen ja haluammekin olla suomalaisia: muuten tällaista tilaisuutta ei olisi järjestetty.
Käsitys suomalaisuudesta ja suomen kielestä näyttää joutuneen harhateille. Totesin, että muutoksen syy on alhainen: oppineiden ammattien harjoittajien turhamaisuus. Halutaan olla muita parempia omimalla uusien ajatusten virta ja maan ajattelun kehittäminen. Etuoikeutettu tieto on valtaa.
Harhaa on kuvitella, että ammatinharjoittajien tehtäväksi on tullut viisailla kansakunnalle. Ja selvää typeryyttä on kuvitella, että äidinkielemme ei enää sovellu maailman mitat täyttävään ajatteluun ja että suomi on menettänyt merkityksensä. Että maassamme syntyneet englantia osaamattomat eivät kykene ottamaan paikkaansa maailmankulttuurissa. Että maamme ei kannata panostaa heihin antamalla heille uusia ajatuksia heidän äidinkielellään eli suomeksi.
***
Mitä on tehtävä suomen vahvistamiseksi? Ja mitä me kääntäjät voimme tehdä?
Harhat on korvattava uusilla ajatuksilla, vinoutumat tiedolla.
Suomalaiset lapset menestyvät erinomaisesti PISA-tutkimuksissa, ja se selitetään hyvällä koulujärjestelmällämme.
Se on harhainen ajatus. Suomalaiset lapset menestyvät koulujärjestelmästämme huolimatta, koska suomen looginen rakenne soveltuu luontaisesti PISA-tutkimuksen loogisiin tehtäviin. Suomen kielioppi on nuori ja sen säännöt loogisia. Siihen ei ole vielä tullut esimerkiksi englannin kaltaista vanhaa kieltä luonnehtivaa monimuotoisuutta, monista kielistä tulleita vaikutteita, uusia nopeasti leviäviä ilmauksia, kuten OMG ja LOL, ristiriitaisuutta ja poikkeuksien poikkeuksia. Siksi lapsemme menestyvät näissä kokeissa näin hyvin.
Puhuin aikaisemmin vaarasta saada kahelin maine ja tämä ajatus on yksi niistä, joilla olen ottanut sen riskin. Suomen loogisen rakenteen vaikutus olisi helposti testattavissa tällaisessa kaksikielisessä maassa, mutta kaikukammion jylyssä poikkeavan ajattelun kohtalo on kova.
Mutta kuinka ollakaan. Vastikään vastaavassa tutkimuksessa on selvinnyt, että yläasteen koululaisten äidinkielen oppimistaidot ovat romahtaneet. Myös PISA-tulokset ovat laskeneet kymmenen viime vuoden aikana n. 25 pistettä, n. 5 prosenttiyksikköä. Arvaan syyn: opetuksessa on siirrytty suomen kielen korostamisesta teknisten laitteiden näennäisen ylivertaisuuden ihannointiin. Ja näissä laitteissa looginen ajattelu ja ajattelu ylipäätään on likimain tarpeetonta. Lisäksi niiden kieli on yhä useammin englanti. Koululaisten yhteys äidinkielen on katkeamassa eikä heillä enää ole keskeistä ajattelun välinettään.
Mieleen tulee surullinen vastine. Nokia rakennettiin suomeksi, mutta tuhottiin englanniksi.
Kerroin, että viitekehykseni on ajatusten virta ja että uutta syntyy, kun paljon ihmisiä törmää monenlaisiin ajatuksiin. Siitä syntyy keskeinen tehtävä, jossa me kääntäjät olemme keskeisessä asemassa: on murrettava näköisoppineisuuden uudelle ajattelulle rakentamat esteet. On avauduttava ajatusten tulolle. On hankittava uusia ajatuksia, eikä kaikkia ole edes pakko keksiä itse.
999 promillea uusista ajatuksista syntyy muualla. Se on hyväksyttävä. Ne on päästettävä suomeen, ne on tuotava suomeen käännettyinä. Ne on saatava kaikkien suomalaisten käyttöön äidinkielellämme. Sen me kääntäjät teemme. Uusia ajatuksia on etsittävä ja ne on tuotava tänne rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, nopeasti ja suorastaan valikoimatta, aktiivisesti ja passiivisesti, ei niin että ne juuttuvat kaikukammioihin ja kiertävät vain norsunluutorneissa.
Ei ole varaa odottaa, että suomi kehittyy hautajaiset hautajaisilta, kuten Paul Samuelson sanoi taloustieteestä. Ei ole varaa alistua siihen, että ajatusten hyvyyttä arvioidaan oman ajattelunsa rajoittaneiden ihmisten tai alojen lähtökohdista.
Osa uusista ajatuksista on haitaksi nykyisille valtarakenteille, mutta niin uudet ajatukset ovat aina olleet. Se kuuluu uuden ajattelun luonteeseen. Se ei saa olla kehityksen este, vaan se on kehityksen lähtökohta.
Jopa pääministeri haluaa monipuolista ajattelua.
Kääntäjät harjoittavat oppinutta ammattiaan. Se tarkoittaa, että he hankkivat elantonsa tekemällä pitkän koulutuksen edellyttämää työtä.
Hahmottelin tässä tietokirjojen kääntäjille myös sivistystehtävää. Se kuuluu heille. Se on komeinta, mihin oppineen ammatin harjoittaja voi ryhtyä. Se on tietysti mahdoton tehtävä, mutta siihen on ryhdyttävä – siitäkin huolimatta, että se ei ole nykyään muodikasta, ja vaikka henkinen joutoväki naureskelee yritykselle.
Aikamme ikävistä asenteista ja vaikeuksista huolimatta tietokirjojen kääntäjien tulee omalla tavallaan ja määrätietoisemmin tuoda edelleen maailmankulttuuria suomeen, osallistua maamme sivistyksen rakentamiseen. Ja tietokirjojen kääntäjät antavat kaikille mahdollisuuden tulla mukaan.
Tähän työhön tarvitaan lopulta kaikki suomalaiset. Muuten suomen tila heikkenee entisestään.
Itseoppinut kääntäjä, nykyisten tietokirjojen kääntäjien esikuvaksi sopiva Samuel Rinta-Nikkola kirjoitti vuonna 1804:
”Sillä se, joka ei harjoita lukemista, ia kuitenkin halaiaa tietoa, hänen täytyy aina kysellä, ia olla tyytyväinen, ios hän saa toden eli walheen wastauxexi. Tiedon kautta tullan enämmin sisälle korkiaan maailmaan kuin koriain waatteitten kautta.”
Seuraa tämän esityksen ainoa ennustus.
Aikoinaan meillä ilmestyi lehti nimeltään Suomalainen Suomi, englanniksi Finnish Finland.
Nykyistä suomalaista kulttuurikeskustelua seuratessaan tulee mieleen, että sanonta on muuttunut muotoon Finish Finland, tehdään suomesta loppu.
Nykyisen suuntauksen tulos on Finished Finland, tapettu suomi.
Luulen, että se ei ole ainakaan Tampereella koulutettujen kääntäjien etujen mukaista.
***
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kääntäjä-lehdessä.
Kuvitus: Bronzino (1503-1572), Nuoren miehen muotokuva, yksityiskohta.
