Janne Saarikivi kirjoittaa Image-lehden blogissaan(1) englannin kielen ylivallasta, laajasta kielitaidosta ja suomen kielen vaalimisesta ansiokkaasti ja hyvin. Suomen kieli on arvokas ja säilyttämisen arvoinen. Kaikkein arvokkain se on suomalaisille, eikä kukaan muu voi sitä vaalia. Saarikiven kirjoituksesta puuttuu kuitenkin yksi ratkaiseva näkökulma.
Kieli voi säilyttää elinvoimaisuutensa vain, jos sillä voidaan käsitellä ajankohtaisia ja merkityksellisiä asioita. Siis kieli, joka jää elämään vain vanhoissa ilmaisuissaan ja lauluissaan, menettää merkityksensä ja lopulta vaipuu unohdukseen. Kielen umpioituminen on kielen sisältämän maailmankaikkeuden loppu.
Vaikka kielissä on eroja, kielen sanat ja sanojen suhteet viittaavat ajatuksiin, jotka Saarikiven epäilystä huolimatta on mahdollista kääntää, siirtää kieleltä toiselle.
Matematiikkaa opetetaan kaikilla kielillä, ja Pythagoraan lause on sama niillä kaikilla. Sama pätee kaikkeen tieteeseen. Se on yhteistä kulttuuriamme, maailmankulttuuria. Se yhdistää maailman ihmisiä. Siitä sivuun jääminen tarkoittaa jäämistä maailmasta sivuun, ja yritteliäät ihmiset löytävät toisen keinon pysyä maailmankulttuurissa kiinni: omaksuvat toisen kielen. Samalla suomen kielen kehitys pysähtyy.
Maailmankulttuuria voidaan siis välittää kieleltä toiselle kääntämällä. Jos niin ei tehdä, osa ihmisistä putoaa maailmankulttuurin kyydistä kokonaan, vähintään nuo Saarikiven mainitsemat 30 %, luultavasti suurempi osa, arvaan ainakin puolet aikuisista suomalaisista. Haluammeko jättää nämä ihmiset ulkopuolelle?
Maailmankulttuurin vastakohta on kansallinen kulttuuri. Kansallinen kulttuuri on se, mikä meidät erottaa muusta maailmasta, ja köyhtyvä kansallinen kulttuuri on ainoa, mikä maailmankulttuurin kyydistä tippuneille jää.
Se on kansallismielisiksi itseään kutsuvien rasistien teltta Rautatientorilla. Se on roskajulkaisu internetissä. Se on näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta.
Kustantaja Touko Siltala totesi Helsingin kirjamessuilla vuonna 2016: ”Käännöskirjallisuuden julkaiseminen on vähentynyt dramaattisesti ja vähentyy edelleen. Lukijat ovat kääntyneet suomalaisen kirjallisuuden puoleen. Edellisen kerran samanlaista oli 1930-luvun umpiossa.”(2)
Tätä kannattaa sulatella hetki.
Äidinkieltä kutsutaan ikkunaksi maailmaan. Ikkunasta avautuva näköala ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Koska kieli elää välissämme, kukaan ei voi vaalia sitä yksin. Kieli elää vuorovaikutuksesta.
Kielen vaalimisen ensimmäinen askel on huolehtia siitä, että uudet ajatukset päätyvät suomen kielelle. Se tarkoittaa ajatusten suomentamista. Ja sen jälkeen yhteistä suomenkielistä keskustelua. Siinä kaikki.
Tarkoitukseni ei ole synkistellä. Ratkaisu on yksinkertainen ja ulottuvillamme. Se kuitenkin vaatii ajattelutavan muutosta monilta ihmisiltä.
Se vaatii, että alkukielellä lukemisen ihannoinnista luovutaan. Se vaatii, että toimituksissa ollaan hereillä uusien ajatusten suhteen. Se vaatii, että kustantajat ovat halukkaita ottamaan riskejä ja kustantamaan uusia ajatuksia sisältäviä kirjoja. Se vaatii, että lukijat haluavat haastaa itseään ja ostaa suomennettuja korkealuokkaisia tietokirjoja. Se vaatii, että Suomeen rakennetaan taas tieteellisten tietokirjojen suomentajien ammattikunta. Se vaatii, että kulttuuri-instituutiomme alkavat jälleen ottaa suomentamisen vakavasti juhlapuheiden lisäksi myös teoissaan.
Vastuu on meidän.
***
Lähteet:
(1): http://www.image.fi/image-lehti/englannin-kieli-ei-tarkoita-kansainvalisyytta-vaan-ajattelun-kaventumista-janne
(2): http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002927948.html
