Julkaisemme lyhyen kirjoitussarjan epidemioista ja kirjoista, jotka tarjoavat käsitteellisiä työkaluja uutisvirran informaation ymmärtämiseksi. Tämä on sarjan osa 3. Osan 1 voit lukea täältä ja osan 2 täältä.
Millainen on kulkutautien ja ihmisen sivilisaatioiden suhde? Tätä kysymystä tarkastelee Jared Diamond uraa uurtavassa teoksessaan Tykit, taudit ja teräs, jossa todetaan nimeä myöten, että kulkutaudit ovat yksi kolmesta keskeisestä tekijästä, jotka nostivat euraasialaiset kulttuurit maailmanvaltaan.
Käy ilmi, että kulkutaudeiksi kutsumamme taudit, kuten tuhka- ja vihurirokko sekä influenssa, ovat melko tuoretta perua. Esimerkiksi isorokko on arvioiden mukaan peräisin noin vuodelta 1600 eaa.
Kulkutaudeille on ominaista, että ne ovat nimenomaan ihmisen tauteja. Toisin sanoen niiden pääasiallinen isäntä on ihminen. Ne ovat yleensä myös akuutteja eli sairastunut tavallisesti paranee lyhyessä ajassa täydellisesti tai kuolee. Parantuneet jäävät myös yleensä taudille vastustuskykyisiksi.
Tällaiset taudit ovat yleensä peräisin kotieläimiltä, mutta ovat muuntuneet ihmisen taudeiksi evoluution myötä. Siirtymän tapahtumiseksi vaaditaan kuitenkin yleensä olosuhteiden muutos. Saman viestin voi lukea Arno Karlenin teoksesta Mikrobit ja ihminen, jotka käsiteltiin tämän sarjan edellisessä kirjoituksessa.
Diamondin esitys onkin erinomainen tapaustutkimus modernin epidemiologisen ajatttelun soveltamisesta ihmiskunnan historiaan. Hän kuvaa, kuinka tämä olosuhteiden muutos johtui ihmiskunnan siirtymästä maatalouteen. Ensimmäisenä se tapahtui Välimeren kaakkoiskulmassa sijaitsevan Hedelmällisen puolikuun alueella noin kymmenentuhatta vuotta sitten.
Siirtymän maanviljelykseen mahdollistivat Hedelmällisen puolikuun alueella kotoperäisinä eläneet eläin- ja kasvilajit, jotka oli mahdollista domestikoida. Näitä olivat mm. vehnä, nauta ja lammas.
Maatalous ensinnäkin pitää yllä paljon suurempia väestöjä kuin metsästykseen ja keräilyyn perustuva elämäntapa. Pienissä yhteisöissä ei voi esiintyä suuria epidemioita, vaikka niillä tartuntatauteja esiintyykin. Mittakaava kuitenkin aiheuttaa tartuntataudeissa laadullisen muutoksen.
Lisäksi metsästäjä-keräilijät vaihtavat usein leiripaikkaa ja jättävät jätöksensä mikrobeineen taakseen. Viljelijät elävät paikallaan ja omien jätevesiensä keskellä, mikä tarjoaa mikrobeille lyhyen matkan yhden kehosta toisen juomaveteen. Olennainen tekjä oli myös läheinen kosketus hiljattain domestikoituihin kotieläimiin, kuten nautaan ja lampaaseen, joiden tartuntataudit vain odottivat siirtymistään ihmisiin.
Maanviljelykseen siirtynyt ihminen muutti elinympäristöään myös monilla muilla tavoilla. Kastelujärjestelmät ja peltojen raivaaminen loivat ihanteellisia elinympäristöjä tauteja levittäville eläimille, kuten moskiitoille tai etanoille ja madoille. Kaupungistuminen lisäsi väestöä ja sen tiheyttä entisestään, mikä kasvatti mikrobien leviämismahdollisuuksia uudelle tasolle.
Kun ihmiskunnan koko ja tiheys kasvoivat riittävän suureksi, se saattoi pitää yllä ja kehittää kulkutauteja. Samalla niille oli mittavalla elinolosuhteiden ja -ympäristön muutoksella luotu siirtymispaine ihmiseen.
Ihmiseen erikoistuneiden tautien kehityksessä on Diamondin mukaan yleisesti ottaen monivaiheinen prosessi. Ensimmäinen vaihe on eläimeltä saatu tauti. Ne eivät vielä yleensä siirry ihmisestä toiseen ja jopa siiirtyminen eläimestä ihmiseen on epätavallista.
Toisessa vaiheessa taudinaiheuttaja muuntuu siten, että voi tarttua ihmisestä toiseen ja aiheuttaa epidemioita. Ne kuitenkin usein katoavat joko hoidon tai muiden syiden ansiosta, eikä tauti vakiinnu ihmisten kulkutaudiksi. Esimerkiksi SARS näyttää olleen tällainen.
Viimeisessä vaiheessa taudit ovat vakiintuneet epideemisiksi sairauksiksi, jotka rajoittuvat ihmiseen. Niiden evoluutioon on yleensä liittynyt tässä vaiheessa esimerkiksi tautia levittävän niveljalkaisen tai muun lajin vaihtuminen. Myös taudin oireet ovat yleensä ovat tässä vaiheessa lieventyneet. Esimerkiksi vuonna 1495 ilmaantunut syfilis oli alkuvaiheessaan erittäin tappava ja tuskallinen nopeasti etenevä tauti, mutta viidessäkymmenessä vuodessa se oli talttunut nykyisen kaltaiseen, hitaasti etenevään muotoonsa. Lievemmässä muodossaan se kykeni leviämään tehokkaammin, kun tartunnan saanut pystyi huomaamattaan levittämään tautia useisiin ihmisiin, jotka puolestaan levittivät sitä edelleen.
Uusista tartuntataudeista ei voi ilmaantumisen hetkellä tietää, mitkä niistä laajenevat suuriksi epidemioiksi ja mitkä hiipuvat pysyvästi tai kenties ilmaantuakseen joskus uudelleen. Tätä riskien arvioinnin vaikeutta käsiteltiin kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa.
Ihminen ja muut eläimet kehittyvät vastustamaan tartuntatauteja kahden mekanismin kautta: immuniteetin ja geneettisen vastustuskyvyn. Immuunijärjestelmä toimii ”oppimalla” tunnistamaan taudinaiheuttajan ja torjumaan sen. Useimmiten vakiintuneet epideemiset sairaudet ovat sellaisia, joihin immuunijärjestelmä kehittää vastustuskyvyn sairastumisen jälkeen. Tällaisia ovat mm. vesirokko, tyypilliset nuhakuumeet ja hinkuyskä. Geneettinen vastustuskyky kehittyy puolestaan hitaasti useiden sukupolvien mitttaan.
Se ei tietenkään pysäytä tartuntatautien ja ihmisen rinnakkaisen evoluution loputonta tanssia, vaan tuo mukanaan uuden olosuhteiden muutoksen, joka puolestaan ajaa tautia muuntumaan. Joskus geneettinen vastustuskyky tuo mukanaan muita haittavaikutuksia, kuten sirppisoluanemian, joka on hinta vastustuskyvystä malarialle.
Yksi Diamondin teoksen huimimmista saavutuksista on epidemiologisen ymmärryksen soveltaminen maailmanhistorian käännekohtiin. Esimerkiksi espanjalaiset konkistadorit hyötyivät merkittävästi atsteekkien keskuuteen tuomastaan isorokosta, joka oli atsteekeille täysin uusi tauti.
Isorokkoepidemia tappoi lähes puolet atsteekeista ja mursi eloonjääneiden taistelutahdon. Vastaavat eurooppalaisten levittämät eläinperäiset taudit, kuten isorokko, tuhkarokko ja influenssa, tuhosivat valtaosan myös Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöstä. Näin eurooppalaiset valloittajat saivat merkittävän edun tunkeutuessaan uusille alueille ja pystyivät siirtymään niille usein lähes taisteluitta.
Teoksessaan Diamond piirtää ajatuksia kertakaikkisesti muuttavan kuvan ihmisen yhteiskuntien kohtaloista, joissa ympäristötekijät kotoperäisistä kasveista ja eläimistä maantieteellisiin tekijöihin osoittautuvat keskeisiksi sivilisaatioiden kehitystä ja levittäytymistä määrääviksi tekijöiksi. Ihmisen yhteiskuntien ja tautien yhteinen historia ei suinkaan ole päättynyt, eikä yhteiselon nykyisyyttä voida ymmärtää ilman käsitystä sen historiallisesta dynamiikasta.
Jared Diamondin kirjaan Tykit, taudit ja teräs voi tutustua linkistä.
Arttikkelikuva: Jialiang Gao, CC-BY-SA.