Valmistelutyön tueksi kootaan kulttuurialan näkemyksiä verkkokyselyn avulla. Alla vastaukseni kyselyyn, lähetetty 10.11.2023.

Keskustelun herättämiseksi julkaisen vastaukseni alla. Kyselyn rakenteesta johtuen vastauksissani ilmenee hieman toistoa. Jätin kohdat 8 ja 10 vastaamatta.

1. Mikä olisi parasta, mitä Suomen taide- ja kulttuuripolitiikan alalla voisi tapahtua? Miten näihin tavoitteisiin päästäisiin?

Että OKM ottaisi kirjan ja lukemisen vihdoin vakavasti.

Valtion kyvyttömyys tietokirjan tilan havaitsemiseen ja todellisiin toimiin ryhtymiseen on hätkähdyttävä: julkinen tuki kirjallisuuden eri muodoille on pientä, sekavaa ja laskussa. Myös määrärahat kirjastojen kirjahankinnoille ovat pienentyneet vuosien varrella. Kasvottomat viranhaltijat vetäytyvät vastuustaan ”poliittisen ohjauksen” taakse.

Kahlasin läpi useita Opetus- ja kulttuuriminsteriön (OKM) sivistys- ja osaamishankkeita viime hallituskausilta. Niissä ei käytännössä mainita kirjaa, eikä varsinkaan oppimisen ja sivistymisen kanavana. Kirjastolaitoksella hekumoidaan, mutta ajatustakaan ei uhrata sille, mistä korkealuokkaiset kirjat kirjastojen hyllyille tulevat. OKM on hylännyt kirjan.

Uudessa Sivistyksen teemavuosi 2024 -hankkeessa OKM pyytää tukemisen sijaan sivistyksen tekijöitä hakemaan osalliseksi heidän verkossa julkaisemaansa ”tapahtumakalenteriin”, jota se jakelee sosiaalisessa mediassa.

Tällainen näennäistoiminta on ministeriölle riskitöntä: ei tarvitse kuin noukkia rusinat pullasta ja esitellä niitä ikään kuin omana saavutuksenaan. Se ei jaa millään lailla varsinaisten tekijöiden riskiä eikä täten edistä ainuttakaan arvokasta, vaikeaa ja suuritöistä kulttuuritekoa. Siitä ei myöskään jää mitään pysyvää, kun tapahtumat ja verkkomateriaalit katoavat bittiavaruuteen.

Sometilin perustaminen vuodeksi ja sillä livertely sivistyksen tekijöiden selässä ei ole ministeriön asemalle eikä resursseille sopivaa. Se, että tällaista edes vakavissaan esitetään, kertoo kuinka kauas todellisuudesta ministeriössä ollaan vieraannuttu.

Ministeriön nukkuessa yksityiset säätiöt ovat havahtuneet kiitettävästi tieto- ja kaunokirjallisuuden tukemiseen. Tästä esimerkkinä Kordelinin säätiön ja Suomen kulttuurirahaston uudet apurahat tietokirjallisuudelle. Ne ovat todellista tukea. Ne jakavat tekijöiden riskiä.

Näin tärkeä asia ei kuitenkaan voi olla vain yksityisten harteilla, vaan julkisen vallan on otettava siitä vastuuta. Milloin OKM alkaa ottaa tehtävänsä vakavasti ja oikeasti tukea sivistyksen tekijöitä?

Ensimmäisenä tekona voisi olla kirjallisuuspoliittinen ohjelma, joka huomioi sekä kirjallisuudenlajit että niiden keskeiset tekijät tasapuolisesti saman ekosysteemin avainlajeina ja keskeisinä sivistyksen luojina. Karu tosiasia nimittäin on, että esimerkiksi korkealuokkaisten, tieteen uusia ajatuksia esittelevien tietokirjojen suomentaminen ja kustantaminen ovat täysin pienten yksityisten toimijoiden harteilla.

Tekojen aika on nyt.

2. Nimeä enintään viisi (5) asiaa, joita kulttuuripoliittisessa selonteossa tulisi mielestäsi tarkastella.

1. Kirja-alan tilanne ja kirjallisuuspoliittinen ohjelma. Turvataan suomalaisen sivistyksen jatkuminen alustatalouteen siirtymisen aiheuttaman murroksen yli.
2. Tieteen uusien ajatusten saatavuus suomen kielellä. Turvataan tieteen uusien ajatusten päätyminen suomalaisten saataville äidinkielellään.
3. Korkealuokkaisen tietokirjallisuuden suomentamisen julkinen tuki. Tietokirjallisuuden suomentamisen tuen asettaminen merkitystään vastaavalle tasolle ja tasavertaiseksi kaunokirjallisuuden kirjoittamisen ja suomentamisen sekä tietokirjallisuuden kirjoittamisen kanssa.
4. Kirja-alan mieltäminen ekosysteeminä, joka koostuu useista olennaisista eri toimijoista, joita kaikkia tarvitaan, että kirja voi päätyä lukijan käteen. Mallissa on huomioitava sekä eri kirjallisuudenlajit että niiden keskeiset tekijät ja muut alan olennaiset toimijat tasapuolisesti saman ekosysteemin avainlajeina ja keskeisinä sivistyksen välittäjinä.

3. Millaisena näet taide- ja kulttuurialan nykytilanteen? Mitkä tekijät muuttavat eniten toimintaympäristöä ja mitä vaikutuksia niillä on taide- ja kulttuurialalle?

Suurin kirja-alaa ravistava muutos on siirtymä alustatalouteen. Samalla muutokset viestintäympäristössä muuttavat ihmisten ajankäyttöä ja siirtävät heidän huomiotaan.

Usein toistelluista myyteistä huolimatta alustataloudessa markkinoille tulon kustannukset ovat erittäin korkeat (kilpailija ei ole vain ”klikin päässä”). Kirja-alalla siirtymä alustatalouteen toteutuu siten, että alalle ilmestyy uusia toimijoita tai vanhojen toimijoiden pystyttämiä alustoja, jotka pyrkivät pääsemään digitaalisten kirjasisältöjen portinvartijoiksi ja käyttämään monopoliasemaansa maankoron perimiseen.

Tämä tarkoittaa, että pienten, itsenäisten toimijoiden, joiden harteilla esimerkiksi korkealuokkaisen, tieteen uusia ajatuksia esittelevän suomennetun tietokirjallisuuden julkaiseminen on, joutuvat alustayhtiöiden kuppaamiksi. Tästä seuraa, että korkealuokkaista suomennettua tietokirjallisuutta ei voi alustatalouden jakelumallissa kestävästi julkaista. On siis mahdollista, että sen julkaiseminen loppuu. Haastan käymään esimerkiksi kotimaisten kustannuskonsernien syksyn katalogit ja etsimään sieltä korkealuokkaiset suomennetut tietokirjat, siis sellaiset, joissa esitellään tieteen uusia ajatuksia suomen kielellä (määritelmällisesti poislukien harrastekirjat, self-help, julkkiselämäkerrat ja natsisaksa ja sota).

Painetun tietokirjan reaalimyynti eli myynnin arvo on laskenut 18 vuoden aikana 75 %. Vaikka viime vuosina tietokirjoja on alkanut ilmestyä hiukan enemmän myös sähköisessä muodossa, sen myynti ei ole kovin suurta. Kun huomioidaan lisäksi, että alustoilla tietokirjan ja painetun kirjan sisällöt eriytyvät, koska alustoilla leviävät lähinnä kevyet ja viihteelliset ”tietosisällöt”, on selvää että sähköinen jakelu ei korkealuokkaista tietokirjaa pelasta.

Huomautus: Suomen Kustannusyhdistyksen uusimmman tilaston mukaan sähköisissä tietokirjoissa yleisen tietokirjallisuuden osuus on alle puolet, loput ovat Pharmaca Fennican kaltaisia tietokantatuotteita yms., jotka tilastoidaan historiallisista syistä tietokirjallisuudeksi. Varsinainen sähköinen tietokirjamyynti on siis todellisuudessa paljon sinistä kuvaajaa pienempää.

Korkealuokkaisella tietokirjalla ei voi olla hyvää saatavuutta, jos sellaisia ei ole. On huolehdittava, että Suomessa on järjestelmä korkealuokkaisten, tieteen uusia ajatuksia esittelevien tietokirjojen suomentamiseksi.

4. Pari sanaa digitalisaatiosta: mitä mahdollisuuksia digitaaliset alustat tarjoavat taide- ja kulttuurialalle ja mitä tulisi huomioida, kun yhä suurempi osa kulttuuriperinnöstä on digitaalisesti säilytettävää ja hyödynnettävää?

Suurin osa korkealuokkaisista (= uusia ajatuksia esittelevistä, tärkeän ajattelun viitekehyksen lukijalle esittelevistä) suomennetuista tietokirjoista on itsenäisten pienten kustantajien julkaisemia.

Alustataloudessa pieni kustantaja on vastaavassa asemassa kuin suomalainen kirjailijakin: kirjasta käteen jäävä myyntitulo alustalla on parin euron luokkaa per kokonaan kuunneltu tai luettu kirja. Kun korkealuokkaisen suomennetun tietokirjan kustantaminen maksaa kymmeniätuhansia euroja, on selvää että alustamallissa kustantaja ei voi saada siihen sijoittamiaan pääomia takaisin. Toiminta ei voi jatkua.

Tämä tarkoittaa, että korkealuokkaista suomennettua tietokirjallisuutta ei alustataloudessa ilmesty.

On huolehdittava, että siirtymässä alustatalouteen ei menetetä jotakin, jonka uudelleen rakentaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Tätä varten on oltava julkinen järjestelmä mm. korkealuokkaisten tietokirjojen suomentamisen jatkuvuuden takaamiseksi.

Kirjan saatavuus ei liity vain kirjan hintaan kuluttajalle. Jos koko ekosysteemi ei ole kestävällä pohjalla, korkealuokkaisia kirjoja ei ilmesty, eivätkä kansalaiset voi niitä tällöin ostaa, lainata kirjastoista tai kuunnella alustoilta.

5. Minkälaisia toimia kulttuurialalla mielestäsi tarvitaan kansainvälistymisen vahvistamiseksi ja miksi?

Kansainvälisyys on paitsi sitä, että suomalaiset toimivat aktiivisesti maailmalla, myös sitä, että kehittyvä maailmankulttuuri saapuu Suomeen ja suomen kieleen. Tärkein kehittyvän maailmankulttuurin muoto on tiede. Se on ihmiskunnalle yhteistä ja universaalia.

On huolehdittava, että tieteen uudet ajatukset päätyvät maailmalta suomalaisten saataville.

Suomen kirjakieli syntyi viitisensataa vuotta sitten, kun Mikael Agricola suomensi mm. rukouskirjan. Siis suomensi . Se toi suomen kieleen paitsi uskonnon, myös aristoteelisen filosofian ja arabialaisen lääketieteen perusteet – aikansa tieteen merkittäviä ajatuksia. Näin suomalaiset liitettiin osaksi tiedettä ja kehittyvää maailmankulttuuria. Suomesta tuli sivistyskieli mahdollistamalla maailman asioista puhuminen. Elävä kieli ja kielen ja kansan sivistys ovat alusta asti olleet sidottuja maailmalla syntyneiden ajatusten tuomiseen suomen kielelle. Tämä ei ole muuttunut.

Suomessa asuu noin promille maailman ihmisistä ja voidaan olettaa, että Suomessa keksitään promillen luokassa maailman uusista ajatuksista. Loput syntyvät muualla. On siis huolehdittava, että Suomessa on järjestelmä näiden uusien ajatusten tuomiseksi suomen kielelle: uudistetaan eli korotetaan tietokirjojen suomentajien julkinen tuki sellaiselle tasolle, että tämä mahdollistuu. Tuen painopiste tieteen uusia ajatuksia käsittelevien korkealuokkaisten tietokirjojen suomentamiseen.

Jos ei ole tietokirjoja, ei voi kasvaa tietokirjallisuuden lukijaksi. Korkealuokkaisen, tieteen uusia ajatuksia esittelevän tietokirjallisuuden tulevaisuudesta huolehtiminen on välttämätön ehto sille, että Suomeen kasvaa jatkossakin lukevia, ajattelevia ja laajasti sivistyneitä kansalaisia.

7. Miten kulttuurin keinoin voitaisiin nykyistä vahvemmin edistää ihmisten osallisuutta, hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta sekä vähentää eriarvoistumiskehitystä ja luottamuksen rapautumista?

Uusien ajatusten hyvä saatavuus äidinkielellä on olennainen osa demokratian toimintaa.

Kuinka pohtia pintaa syvemmin esimerkiksi tekoälyä ja datatiedettä, jos niistä ei ole tarjolla suomeksi korkealuokkaista ja ajantasaista tietoa? Kysymys kulminoituu kirjoihin. Uudet ajatukset leviävät maailmalla kirjoissa, joista oppineisto, yritysjohtajat, opettajat, poliitikot, startup-huiput ja moni muukin sivistyksensä hankkivat. Jos ne ovat saatavilla vain englanniksi, niistä rakentuu suomalaisia erottava muuri.

Vaikka englanniksi omaksutut ajatukset saapuvat maantieteellisesti Suomeen, ne liittyvät huonosti osaksi suomalaisten ajattelua ja sivistystä. Suomenkielisten ajattelu tapahtuu suomeksi. Niin tapahtuu myös julkinen keskustelu ja muu yhteinen ymmärryksen ja merkitysten rakentaminen.

Vieraalla kielellä asiat jäävät usein pintapuolisesti ymmärretyiksi. Merkittävämpää on kuitenkin se, että kun ajatuksiin ei voi perehtyä suomeksi, moni ei voi perehtyä niihin lainkaan. Ennen kaikkea niistä ei voi keskustella yhteisesti, kun yhteiset käsitteet puuttuvat. Olennaisista asioista keskusteleminen jää näin ollen pienten piirien etuoikeudeksi.

Yhteiskuntatieteilijät Daron Acemoglu ja James Robinson jäljittävät vapauden ”kapeaksi käytäväksi” kutsumaansa yhteiskunnalliseen tilaan, jossa on oltava paitsi riittävän toimintakykyinen valtio myös riittävän voimakkaat alhaalta ylös suuntautuvat instituutiot, jotka pitävät eliitin mielivallan kurissa. Ilman niitä vapaus katoaa. Todellisuuteen ja tieteelliseen ajatteluun perustuvien uusien ajatusten hyvä saatavuus on demokratiassa keskeinen instituutio.

Suomessa ei pidä kääntää selkää maailmalle eikä unohtaa vieraita kieliä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suomen kieli pitäisi hylätä. Itse asiassa suomalaisten kiinnittyminen osaksi maailmaa edellyttää juuri suomen pitämistä sivistyskielenä.

Vain riittävän korkeatasoinen suomenkielinen tietokirjallisuus kykenee madaltamaan eliitin ja kansan välistä muuria.

Kirjan ja tiedon saatavuus ei liity vain kirjan hintaan kuluttajalle. Jos koko ekosysteemi ei ole kestävällä pohjalla, korkealuokkaisia kirjoja ei ilmesty, eivätkä kansalaiset voi niitä tällöin ostaa, lainata kirjastoista tai kuunnella alustoilta. Kirjaa ei voi lukea, jos sitä ei ole.

9. Miten saamme Suomeen lisää henkistä ja taloudellista, kaikkien hyvinvointia vahvistavaa lisäarvoa yhteiskunnassa taide- ja kulttuurialan kautta?

Suomeen tarvitaan valtiollinen järjestelmä tieteen uusien ajatusten saamiseksi suomalaisten saataville.

Yhteiskuntatieteilijät Daron Acemoglu ja James Robinson jäljittävät vapauden ”kapeaksi käytäväksi” kutsumaansa yhteiskunnalliseen tilaan, jossa on oltava paitsi riittävän toimintakykyinen valtio myös riittävän voimakkaat alhaalta ylös suuntautuvat rakenteet, jotka pitävät eliitin mielivallan kurissa.

Ilman niitä vapaus katoaa. Todellisuuteen ja tieteelliseen ajatteluun perustuvien uusien ajatusten hyvä saatavuus on demokratiassa keskeinen instituutio.

Suomessa ei pidä kääntää selkää maailmalle eikä unohtaa vieraita kieliä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suomen kieli pitäisi hylätä. Itse asiassa suomalaisten kiinnittyminen osaksi maailmaa edellyttää juuri suomen pitämistä sivistyskielenä.

Lisäksi tiedetään, että Aineettomalla pääomalla keskeinen rooli talouskasvussa, ks. esim Matti Pohjola, ”Suomen talouskasvu ja sen lähteet 1860–2015”. Tätä yhteyttä tutkittu lähinnä koulutusvuosien mittarin avulla, ja tästä on johdettu malli, jonka perustella koulutusvuosia lisäämällä haettu lisäkasvua.

Tällä hetkellä vallitsevasta ajattelutavasta (ks. mikä tahansa OKM:n elinikäistä oppimista tarkasteleva selvitys) poiketen on huomioitava, että koulutus ei ole ainoa aineettoman pääoman (tiedon, osaamisen) siirtymisen muoto? Muita muotoja ovat mm. tietokirjat, media ja patenttijärjestelmä. Koulutus on tärkeydestään huolimatta vain osa kokonaisuutta – ei anneta mallin kaapata ajatteluamme.

Tiedon ja ajatusten leviämiseen yhteiskunnassa tarvitaan monimuotoisuutta. Tietokirja on edullinen ja tavoittava, joustava tapa lisätä suomalaisten sivistystä, aineetonta pääomaa, tietoa ja ideoita.

Koska tietokirjojen julkaisemisen tukemisessa ollaan ollaan vielä pitkällä suurten rajahyötyjen maastossa, suhteellisen pienilläkin satsauksilla voidaan saada paljon aikaan.

Tietokirjallisuuden kääntämisen tukea voitaisiin korottaa nykyisten rakenteiden puitteissa, jos vain tahtotila löytyy. Esimerkiksi kirjastoapurahan määrää lisäämällä tietokirjojen kääntämisen jako-osuutta voisi kasvattaa siten, että muiden kirjallisuudenlajien tuen kokonaismäärä ei pienene.

Toisena esimerkkinä tiedonjulkistamisen apurahoihin voitaisiin lisätä korkealuokkaisen tiedettä esittelevän tietokirjallisuuden suomentamiselle oma apurahamomentti, jonka Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta jakaa samalla kuin muutkin apurahat.

Suomennetun korkealuokkaisen tietokirjan julkaiseminen on uhattuna. Korkeimpien kulttuuribyrokraattien tilannekuva asiasta ja käsitys tällaisen kirjallisuuden merkityksestä on virheellinen.

11. Mitä tulee tehdä, jotta kulttuuriala kestää paremmin esimerkiksi koronan kaltaisia aikoja?

Avainsanoja ovat resilienssi ja kestävyys.

Ensinnäkin on huolehdittava, että koko kirja-alan ekosysteemi, kirjan arvoketju, on kestävällä pohjalla: tekijöiden kirjailijasta ja suomentajasta kustantajiin ja heidän työntekijöihinsä, kirjakauppiasiin, ja kirjastoihin on saatava työstään sellainen korvaus, jolla pystyy elämään ja luomaan itselleen tulevaisuuden. Jos yksikin ekosysteemin osa pettää, koko verkko pettää, eikä kirja päädy lukijan käsiin. Kirjan saatavuus romahtaa.

Resilienssistä:

Merkittävä osa yhteiskunnan resilienssistä muodostuu yhteiskunnan jäsenten, kansalaisten, ajatuksista: tiedoista, maailmankuvasta, arvoista.

Kaikki tieto ei suinkaan ole verkossa, vaikka päinvastaistakin kuulee. Ennen kaikkea verkon tieto on hajanaista, osin virheellistä, puutteellista ja melkein aina kontekstoimatonta.

Tämän informaation ymmärtäminen edellyttää, että sen vastaanottajalla on viitekehys, jossa näkemänsä ymmärtää. Ajattelun viitekehys ohjaa ratkaisevasti informaation vastaanottajan tulkintaa sen merkityksestä. Salaliittoteoreetikko ja tieteellisesti maailmaa tarkasteleva, laajasti lukenut ja sivistynyt kansalainen ymmärtävät saman uutisen täysin eri tavalla.

Mielekäs, tieteellisesti punnittu konteksti on nykyisessä informaatioavaruudessa niukin ja arvokkain hyödyke.

Korkealuokkainen, alansa asiantuntijan kirjoittama tietokirja on edelleen lyömätön ajattelun viitekehyksen välittäjä.

Digitaalisessa muodossa oleva informaatio on myös yllättävän haurasta. Verkkosivu voi kadota napin painalluksella. Some-jätti voi muuttaa käden käänteessä algoritmiaan. Verkkoon tallennettu informaatio on myös altista manipulaatiolle: kuka huomaa, jos verkkosivun sisältö onkin yllättäen päivittynyt hienovaraisesti, mutta merkitykseltään aivan toiseksi? Aurinkomyrsky voi pimentää sähkö- ja tietoverkon, jolloin kansalaisten pääsy tietoon on vakavasti rajoittunut.

Painettu kirja sen sijaan on todettu historian saatossa erittäin resilientiksi. Kirjastoissa on tallessa satoja vuosia vanhoja kirjoja, jotka ovat selvinneet monenlaisten myllerysten läpi ja joista voidaan olla varmoja, että niiden sisältöä ei ole jälkikäteen manipuloitu. Ne ovat ihmiskunnan muisti. Ei ole sattumaa, että ääriliikkeet ja autokraatit tahtovat hävittää juuri kirjat.

Aiemmin suomalaisten tietovaranto oli hajautettu painettuina kirjoina kirjahyllyihin ympäri maata. Kirjat sisälsivät tietoa, jonka perusteella kansalaisten toimintakyky saattoi jatkua vakavankin kriisin aikana ja jälkeen. Oli erilaisia oppaita, tietosanakirjoja, tietokirjoja jne.

Nyt tämä tietovaranto on konmaritettu kaatopaikoille naiivissa uskossa, että parikymmentä vuotta kokeiltu tiedon ja ajatusten jakelu ja säilytys alustajättien kontrolloimassa pilvessä voi korvata painetun kirjan.

Samalla yhteiskunnan tietopohja on päästetty erittäin hauraalle pohjalle. Toivo siitä, että kaikki menee hyvin, ei ole strategia.

Korkealuokkaisen painetun tietokirjan elinvoimasta huolehtiminen on valtion tasolla erittäin halpa vakuutus vakavien kriisien varalle.

En tahdo kääntää kelloa taaksepäin, mutta suuren murroksen aikana on viisasta huolehtia, että emme menetä epähuomiossa jotakin korvaamatonta. Pitäkäämme korkealuokkainen tietokirja hengissä toistaiseksi, ja arvioidaan tilannetta uudelleen pölyn laskeuduttua esimerkiksi parin sukupolven päästä.

Parhain terveisin,

Juha Pietiläinen

Korkealuokkaisen tietokirjallisuuden suomentaja ja kustantaja

Terra Cognita

The post Näkemyksiä kulttuuripoliittisen selonteon tueksi appeared first on Terra Cognita.

Kirjastoapurahoja koskevan lain uudistukselle onkin tarvetta, sillä se on monin osin vanhentunut ja kohtelee eri kirjallisuudenlajeja jyrkän epätasapuolisesti. Uudessa lakiesityksessä on paljon hyvää. Esimerkiksi tietokirjallisuuden kirjoittamisen ja kääntämisen tukien jakamisen siirtäminen Taiteen keskustoimikunnalta Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle on parannus entiseen.

Lakiesityksessä on kuitenkin yksi perustava valuvika, joka käytännössä estää lakia saavuttamasta tavoitteitaan tietokirjallisuuden ja erityisesti tietokirjallisuuden suomentamisen osalta. Se nimittäin säilyttää täysin kohtuuttomat määrärahan jako-osuudet kirjallisuudenlajien välillä käytännössä ennallaan (lain 3. pykälä, 2. momentti). Oheinen kuvaaja havainnollistaa määrärahan jako-osuuksia eri kirjallisuudenlajien välillä.

Lakiesityksen mukainen kirjastoapurahan jakautuminen kirjallisuudenlajien välillä (prosentin tarkkuudella).

Kuvaajasta nähdään, että lakiesitys kohtelee tietokirjallisuutta, suomentamista ja erityisesti tietokirjojen suomentamista räikeän eriarvoisesti. Tietokirjallisuuden suomentajille määrärahasta on varattu alle kaksi prosenttia.

Lakiesityksen tavoitteena on tukea ”kirjallisen kulttuurin monimuotoisuutta, moniäänisyyttä ja jatkuvuutta sekä lisätä kirjallisen kulttuurin uudistumista, elinvoimaisuutta ja saatavuutta”. Lisäksi sen ”tavoitteena on tukea Suomessa asuvan väestön mahdollisuuksia päästä osalliseksi muunkielisestä kirjallisesta kulttuurista. Lisäksi esityksen tavoitteena on tukea kirjailijoiden ja kääntäjien luovaa ammatillista työskentelyä ja parantaa aloittelevien kirjailijoiden ja kääntäjien kasvua ammatti-laisuuteen.” Lain arvopohjan mukaan ”elävä kulttuuri muodostaa sivistysyhteiskunnan perustan, vahvistaa demokratiaa ja sananvapautta” (1). 

Esityksessä määrärahasta on varattu kaunokirjallisuudelle 90 % ja tietokirjallisuudelle 10 %. Suomentajien osuus kummastakin on 18 %. Tietokirjallisuuden suomentajien osuus on siis 1,8 %. Jakosuhteelle ei esitetä minkäänlaisia perusteita eikä se pohjaudu mihinkään  tunnuslukuun. Se on historiallinen jäänne, josta pitää päästä eroon.

Esityksen mukaisella jakosuhteella ja nykyisen suuruisella määrärahalla tietokirjasuomentajien osuus määrärahasta on noin 40 000 euroa, joka vastaa noin yhtä kääntäjän tai noin puolta lakia valmistelevan virkamiehen työvuotta. Se on täysin riittämätön lain tavoitteena olevaan ammattikunnan uudistamiseen tai maailmankulttuurin laajamittaiseen tuomiseen suomalaisten saataville.

Tietokirjojen suomentajien kannalta jakosuhde on sikälikin erityisen kohtuuton, sillä kirjastokorvaus on valtion ainoa suora tuki tietokirjallisuuden suomentajille. Sen sijaan Suomessa kirjoitetulle tietokirjallisuudelle on myös rinnakkaisia julkisia tukia. Niitä ovat mm. Tiedonjulkistamisen apurahat (valtio, vuodesta 2021 eteenpäin 570 000 euroa/v., tukee myös muita kuin kirjahankkeita) (2) ja Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen apurahat (Kopioston rahoittama säätiö, n. 2 milj. euroa/v.) (3). Yhteensä Suomessa kirjoitetun tietokirjallisuuden julkinen tuki on siis  reilusti yli kaksi miljoonaa euroa.

Tietokirjallisuuden suomentajien koko julkinen tuki on siis korkeintaan 1/50 tietokirjailijoiden tuesta. Tuki ei ole missään suhteessa suomennetun tietokirjallisuuden yhteiskunnalliseen tai kulttuuriseen merkitykseen. Se ei myöskään vastaa millään tavalla kirjallisuudenlajien julkaisu- tai myyntilukuja. On kohtuutonta ja huonoa hallintotapaa, että lakiesityksen lähtökohtana ovat puhtaasti hatusta vedetyt, perustelemattomat luvut. Ei myöskään ole hyvää hallintotapaa säätää lakia, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia suoriutua tavoitteestaan.

On selvää, että korkealuokkainen, tieteen uusia ajatuksia esittelevä tietokirjallisuus on olennainen osa maailmankulttuuria ja ajatusten saatavuutta. Tämä todetaan myös Sanna Marinin hallitusohjelmassa, joka korostaa elävää kulttuuria sivistysvaltion perustana ja nostaa esille kotimaisilla kielillä julkaistavan tietokirjallisuuden (ohjelmassa termillä tiedekirjallisuus) tukemisen (4). Myös eduskunnan käymissä aikaisemmissa keskusteluissa on korostettu tietokirjallisuuden ja sen kääntämisen tuen kehittämisen välttämättömyyttä. Lisäksi Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan uudessa Tiedekasvatuksen suositukset -asiakirjassa todetaan, että ”maailmankirjallisuuden saatavuus omalla äidinkielellä rikastaa tiedepääomaa ja kehittää kotimaisia kieliä tieteen kielinä” (5). Asian pitäisi olla sivistyneelle ihmiselle muutenkin itsestään selvä.

Suomessa ei voida keksiä kaikkia maailman ajatuksia, eivätkä suomalaiset itse voi mitenkään kirjoittaa niistä kaikista päteviä kirjoja. Viimeaikaisia esimerkkejä tällaisista teoksista ovat mm. Daron Acemoglun teos Kapea käytävä ja Mariana Mazzucaton teos Arvo. Tietokirjojen suomentaminen on olennainen osa elävää kirjallista kulttuuria.

Siksi lakiesitystä esitettyä jako-osuutta olisi ennen lain hyväksymistä muutettava sellaiseksi, että se kohtelee eri kirjallisuudenlajeja kohtuullisesti. Erityisesti tietokirjallisuuden suomentamisen tukea olisi korotettava merkittävästi, jotta se täyttäisi tarkoituksensa ja tietokirjallisuuden suomentaminen saisi viimein vaikutustaan ja merkitystään vastaavan julkisen tuen.

En tahdo käydä kenenkään taskulla, mutta en voi myöskään hyväksyä sitä, että kaunokirjallisuuden rinnalla kaikkia muita kirjallisuuden muotoja kohdellaan räikeän eriarvoisesti. Ei se ole suomalaisen kaunokirjallisuudenkaan etu.

Tämä asia on laitettava kuntoon nyt, kun lakiesitys on pöydällä. Edellinen laki oli olennaisesti tässä muodosssaan voimassa vuodesta 1983, siis noin 40 vuotta. En usko, että korkealuokkaisen tietokirjallisuuden suomentaminen kestää enää  toista monenkymmenen vuoden tietoista laiminlyöntiä.

Helsingissä 15.3.2021

Juha Pietiläinen

FM, tieteellisen tietokirjallisuuden suomentaja

The post Kirjastoapurahan uudistus on tietokirjallisuuden suomentajille kohtuuton appeared first on Terra Cognita.

Helsingin Sanomien ja Hämäläisen jutuissa käsitellään lähinnä äänikirjojen välittömiä, sopimuksellisia selityksiä, joiden vuoksi kirjailijoiden palkkiot ovat laskeneet. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia välittömien selitysten sijaan kehitykseen johtaneita perustavampia mekanismeja ja reunaehtoja.

Kirjailija Kari Hotakainen hipaisee perimmäisen kysymyksen ydintä kommentissaan: ”Tämä on kaikkien aikojen kirjauudistus. Vaikutukset ovat suuret, kohtalokkaat ja massiiviset.”

Havainto on olennainen ja sen lähempi tarkastelu on paikallaan. Mikä tämä ”kirjauudistus” pohjimmiltaan on? Miten kirjan lukeminen ääneen muuttaa kaiken? Eikö äänikirjoja ole ollut jo iät ajat? Tietysti on.

Olennaista ei olekaan kirjan muoto, vaan sen jakelun digitalisoituminen. Kaikkien aikojen kirjauudistus on kustannusalan siirtyminen alustatalouteen.

Alustatalouden dynamiikkaa on onneksi tutkittu ja siitä on julkaistu suomeksi alansa huipun, mediatutkija Matthew Hindmanin kirjoittama ja Harvard Goldsmith -kirjapalkinnolla palkittu kirja Internet-ansa.

Matthew Hindman, Internet-ansa, kuinka digitaalinen talous synnyttää monopoleja ja rapauttaa demokratiaa.

Hindman kuvaa kirjassaan alustatalouden toimintaa ja seurauksia erityisesti Yhdysvaltain sanoma- ja paikallislehdistön kautta. Hänen aineistonsa perusteella Yhdysvaltain paikalliset uutissivustot saavat noin kuudesosan uutisliikenteestä ja vain puoli prosenttia koko liikenteestä. Lähes koko liikenne suuntautuu suurille uutisalustoille.

Nyt sama sama tapahtuu Suomessa kirja-alalle.

Vaikka informaatiosta vallitsee runsaus, ihmisten huomio on niukka hyödyke. Alustatalous perustuu lyhyesti sanottuna siihen, että alusta hankkii tietynlaisen huomion monopolin, jota käyttää monopolivuokrien perimiseen. Koska lukuisat toimijat ovat riippuvaisia ihmisten huomiosta, heille ei jää muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä huomion monopolin hallitsijan ehdot.

Dynamiikka ilmenee kaikilla verkon alueilla: Hakukonehuomiosta suurin osa menee Googlelle, perässä hiihtää Bing ja muille jää vain rippeet. Jos haluaa nousta esiin Googlen hauissa, on hyväksyttävä Googlen ehdot ja hinnoittelu. Sosiaalisen median alustoista suurin on Facebook, eikä muilla ole likimainkaan niin paljon käyttäjiä. Jos haluaa huomiota Facebookissa, on tanssittava Facebookin pillin mukaan. Jos haluat kyytejä Uber-kuskina, paras hyväksyä, että emoyhtiö vetää välistä merkittävän siivun. Ilmaista yleisöä ei ole, ja alusta perii omastaan pääsymaksun.

Kaikille mainituille alustoille on luonteenomaista, että ne hallitsevat joidenkin muiden tuottamaa hyödykettä, kaappaavat siihen kohdistuvan huomion ja jakelevat ihmisten työn tuloksia ”edullisesti”, Jaron Lanierin ilmausta käyttääkseni ikään kuin digitaalisen verhon takaa.*

Ei ole mitään syytä, miksi alustatalouteen siirtyvä kirja-ala olisi poikkeus. Kirja-alalla siirtymä alustatalouteen on käynnistynyt siten, että alalle ilmestyy uusia toimijoita tai vanhojen toimijoiden pystyttämiä alustoja, jotka pyrkivät pääsemään digitaalisten kirjasisältöjen portinvartijoiksi ja käyttämään monopoliasemaansa maankoron perimiseen.

Se ilmenee paitsi kirjailijoiden palkkioiden pienenemisenä, myös monien muiden kirja-alan toimijoiden, esimerkiksi meidän kaltaisemme korkealuokkaisten mutta suhteellisen pienilevikkisten käännöskirjojen kustantajien esille pääsyn vaikeutumisena. Näin kirjailijoiden ja pienten, laadukkaita käännöskirjoja tuottavien kustantamoiden työ ”uberisoidaan”. Selitän näitä vaikutuksia yksityiskohtaisemmin alla.

En erottele tässä kirjoituksessa ääni- ja sähkökirjoja sen kummemmin. Kummassakin on kyse kirjan sisällön ja jakelun digitalisoimisesta vastaavasti kuin Spotify digitalisoi musiikin jakelun ja kuuntelun tai Netflix digitalisoi elokuvien ja sarjojen jakelun ja katselun. Tässä kirjoituksessa käsitellyn laajan kuvan kannalta ei ole merkitystä, ovatko digitaalisilla alustoilla jaellut teokset ääni- vai sähkökirjoja tai jotakin muuta. Olennaista ovat itse alustat ja niiden dynamiikka.

Suomessa näkyviä digitaalisia kirja-alustoja ovat esimerkiksi BookBeat ja Storytel. Vuonna 2005 Ruotsissa perustettu Storytel on lähtökohdiltaan puhdas alustayhtiö. Toisaalta esimerkiksi BookBeat on ruotsalaisen kustannusjätti Bonnierin perustama. Bonnieriin kuuluvat suomalaiskustantamoista mm. WSOY ja Tammi. Se on suuren kustannusyhtiön pyrkimys voittaa alustatalouden kujanjuoksussa.

Muitakin vastaavia palveluita on ilmaantunut. Niiden tarkoituksena ei ole välttämättä tässä vaiheessa niinkään tuottaa voittoa kuin kerätä riittävän suuri osuus kirjoihin kohdistuvasta huomiosta, jotta ne voivat joko ostaa tai kilpailla kilpailijansa markkinoilta tai tulla kilpailijansa ostamaksi ja fuusioimaksi. Näissä kaupoissa on jokseenkin aina kyse yleisön ostamisesta. Suuntaus, kuten muissakin alustatalouden ilmentymissä, on kohti yhä suurempaa keskittymistä. Se onkin ollut viime aikoina voimakas trendi kustannusalalla. Esimerkiksi Kariston toimitusjohtaja toteaa Markkinointi ja mainonta -lehden jutussa tammikuulta 2020, että syy Kariston myymiseen Otavalle oli nimenomaan pienen toimijan liian hidas kyky tuottaa äänikirjoja. Viime vuonna nähtiin sekin, että alustayhtiö Storytel osti suomalaiskustantamo Gummeruksen.

Yleisön kerääminen on digitaalisen median elämän ja kuoleman kysymys. Viestinnän professori James G. Webster toteaa, että ”Medialla on oltava yleisö ennen kuin sillä voi olla tarkoitus.” Kaikki panokset ovat siis nyt yleisön luomisessa.

Hindmanin mukaan internetin on yleisesti ajateltu laskevan mediayhtiöiden ja sisällön tuottajien kustannusrakennetta pienentämällä jakelukustannuksia. Hän kuitenkin toteaa aineistoon perustuen, että vaikka ”informaation siirtämisen, tallentamisen ja käsittelyn tavukohtaiset kustannukset todella ovat nykyään halvat ja hinta laskee jatkuvasti”, verkkopalvelinten, sivustojen ja yleisöjen rakennuskustannukset ovat paljon suuremmat kuin lennätinlinjojen, kirjapainojen tai televisiolähetysten rakentamisen.

Digitaalisen palvelun rakentamisen kustannukset muodostuvat siis suoraan tai välillisesti yleisön rakentamisen kokonaiskustannuksista.

Yleisön rakentamisen hinnasta ja siihen kuluvasta ajasta saa kuvan pohtimalla äänikirjapalveluiden valtavia mainos- ja markkinointikampanjoita lehti-, tv- ja verkkomainoksineen, feissareineen, pop-up-kahviloineen ja niin edelleen. Vastaavasti kirja-alustat ovat investoineet suuria summia itse palveluidensa ja niitä pyörittävien palvelinten rakentamiseen.

Palveluiden on toimittava nopeasti ja oltava miellyttäviä. Hindmanin mukaan niiden tärkeintä ominaisuutta kutsutaan liimautuvuudeksi. Se kertoo, kuinka suuri osa palvelua kokeilleista palaa ja jää niiden käyttäjiksi. Liimautuvuudesta seuraa myös, että palvelua ei helposti vaihdeta. Käytön nopeuden ja esteettisyyden lisäksi tärkein liimautuvuutta lisäävä tekijä runsas sisältö ja sen nopea päivittyminen. Menestyvien alustojen tarve uudelle sisällölle on kyltymätön.

Kun todellisuus on tämä, on selvää, että alustatalouden liiketoimintamalli on kirja-alan pienten toimijoiden ulottumattomissa samaan tapaan kuin Yhdysvaltain paikallislehdistönkin.

Savupiipputeollisuus ei siis ole kadonnut minnekään. Se on vain muuttanut muotoaan. Pienille toimijoille jää tässä maailmassa tasan kaksi vaihtoehtoa: suostua alustojen kupattaviksi jopa oman jatkuvuutensa kustannuksella tai koverrettava digitaalisen talouden reunamille oma lokeronsa, jossa sinnitellä yhä kapenevassa huomiossa.

Keskustelin vuosi sitten erään suuren lukuaika- ja äänikirjapalvelun työntekijän kanssa, joka olisi halunnut kirjojamme heidän äänikirja-alustalleen. Jos olisimme tuottaneet äänikirjan itse (kustannukset 3000–5000 euroa), kustantamolle tuleva bruttosiivu kokonaan kuunnellusta kirjasta olisi hänen mukaansa ollut nelisen euroa. Jos alusta tuottaisi äänikirjan, puolet tästä. Tästä pitäisi vielä maksaa rojalti kirjailijalle, mikä tarkoittaisi, että kustantajan käteen jää kokonaan kuunnellusta kirjasta pari, kolme euroa. Kesken jääneestä tuskin mitään.

Vaativan kirjan saaminen suomeksi maksaa meidän erittäin viilatulla kulurakenteellamme 15–25 tuhatta euroa, monilla kustantajilla paljon enemmän. Tätä kannattaa miettiä hetki. Käännöskirja, jonka tekemisen ylivoimaisesti suurin kuluerä on kääntäminen, tuottaisi kustantajalle äänikirjana vain kymmenesosan siitä, mitä sen myymisestä saa fyysisenä kirjana.

Taloudellisesti äänikirjan tekeminen olisi meille lähes varmasti tappiollista toimintaa, minkä lisäksi antaisimme oman työmme käytännössä ilmaiseksi alustojen kasvupyrkimysten käyttöön ja nakertaisimme sikälikin omaa tulevaisuuttamme.

Sopimus on niin huono, että en ihmettele, ettei esimerkiksi suuri Penguin-kustantamokaan myy kirjailjoidensa käännösoikeuksia lukuaikapalveluihin.

Tältä näyttää arvon kuppaaminen kirja-alalla.

Alustatalous on lopulta kohtalaisen uusi asia. Kestäviä toimintamalleja haetaan edelleen. Siitä esimerkkejä ovat muun muassa Euroopan parlamentissä käsitelty lehdistön vaatimus tekijänoikeuskorvauksista, kun lehtijuttuja jaetaan esimerkiksi Facebookissa, Disneyn omistamien Tähtien Sota ja Marvel-elokuvien poistaminen suoratoistopalvelu Netflixistä tai räiskintäpeli Fortniten tuottajan Epic Gamesin kiista Applen kanssa pelin sisällä tapahtuvien myyntien tuloista.

Kustannusalan havahtuminen alustatalouden todellisuuteen on niin uusi asia, että sen ensimmäisiä taloudellisia vaikutuksia aletaan nähdä vasta nyt. Eikä suuren yleisön tarvitse välttämättä olla kovin kiinnostunut varsinaisesta kirjabisneksestä tai kirjailijoiden palkkioiden pienenemisestä.

Hindmanin mukaan kaupallisten intressien sijaan pelissä on kuitenkin paljon muutakin, nimittäin ajatusten poliittinen talous: miten huomiotalous vaikuttaa julkiseen keskusteluun, politiikkaan, ajattelun ja ilmaisun vapauteen, ja päinvastoin. Millainen on tulevaisuutemme ajatusten alustataloudessa ja haluammeko sitä?

-Juha Pietiläinen

***

Lisäys 17.9.2020: Jos pohdit, miten alustayhtiöiden pakkomielteenomainen pyrkimys kerätä ihmisistä käyttäytymisaineistoa liittyy tähän tarinaan, voit kysyä, mitä hyötyä huomion monopolia hallitsevalle yhtiölle on siitä, että se tuntee käyttäjänsä ja osaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä mahdollisimman tehokkaasti. Tämän kyvyn rakentaminen aineistoa keräämällä ja mm. suosittelualgoritmeja rakentamalla on osa yllä mainittua yleisön luomista. Sillä on myös muita kielteisiä vaikutuksia, joita tässä kirjoituksessa ei käsitellä.

***

*Huomautus: Koska kokemuksen mukaan joku tietää aina paremmin, miten pienen kustantamon tässä tilanteessa kuuluu toimia, todettakoon, että sitä, miten ja missä kustantaja voi kirjoja julkaista, sääntelevät voimakkaasti kirjailijoiden kanssa tehdyt sopimukset. Käännösoikeudet ostetaan jokseenkin aina kansainvälisten agentuurien kautta. Sopimukset ovat käytännössä geneerisiä ja niiden suurissa linjoissa varsinkin pienillä kustantamoilla on hyvin vähän neuvottelunvaraa. Rojaltiprosenteista ja ennakoista voidaan neuvotella, muusta ei. Agentuurit eivät ryhdy pikkurahojen takia täysin uudenlaisia sopimuksia pohtimaan ja neuvottelemaan. Vaihtoehdoiksi jää joko mennä olemassa olevien pohjien mukaan tai jättäytyä pelistä pois. Teknologiavisionäärien puheista huolimatta omien palvelujen tai hinnoittelumallien perustaminen ei käytännössä ole realistinen vaihtoehto tulorahoitteisesti toimivalle kustantamolle.

The post Kirja-ala siirtyy kohti alustataloutta appeared first on Terra Cognita.

Faktoja kaipaa myös faktantarkastaja Severi Hämäri tuoreessa Etiikka.fi-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan.

Faktoja ja faktantarkistusta tietysti tarvitaan. Tarpeellisen faktojen, tilastojen ja mallien rinnalle tarvitaan kuitenkin laajempaa tieteellistä ajattelua avaavaa tietoa.

Aineisto ja faktat voivat nimittäin tarkoittaa lähes mitä tahansa niiden tulkinnan viitekehyksestä, kansanomaisemmin ilmaistuna ajattelutavasta riippuen.

Tällaisia ylätason ajattelutapoja ovat mm. evoluutioteoria, termofysiikka, systeemiajattelu, tilastotiede ja erilaiset yhteiskuntateoriat.

Siksi suuri osa yhteiskunnan kriisivalmiudesta on itse asiassa kansalaisten korvien välissä. Ajattelu ohjaa toimintaamme sekä yksilöiden että yhteiskunnan tasolla, ja tarkoituksenmukainen toiminta vaatii, että ihmisillä on ollut mahdollisuus kehittää ajatteluaan jo ennen kriisin iskemistä.

Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että ihmiset kansasta päättäjiin pääsevät tutustumaan ajantasaisesti ja omalla kielellään tieteen keskeisiin ajatuksiin – sekä uusiin että vakiintuneisiin.

Ajattelun kehittäminen vaatii polttoaineekseen uusia ajatuksia ja kypsyttelyä. Lisäksi se vaatii keskustelua. Kun suomeksi lukee, osaa myös suomeksi keskustella.

Se vaatii myös aikaa. Siinä vaiheessa kun kriisi on jo käynnissä, tarvittava ajattelun kehittäminen voi olla jo myöhäistä. Esimerkiksi riskiasiantuntija Nassim Nicholas Talebin hyödyllisiksi osoittautuneet ajatukset päätöksenteosta suuren epävarmuuden vallitessa eivät sisäisty hetkessä. Mediasta välittyneen kuvan perusteella ne ovat myös olleet vieraita monelle, jonka ne olisi pitänyt tuntea.

Ei ole tavatonta, että infektiotautien asiantuntija ei tunne päätöksentekoon liittyvää ajattelua. Eikä ole ihme, että ekonomisteilla on epidemiologia huonosti hallussa. Niitä ei käsitelty koulutuksessa, eikä ollut tarkoituskaan.

Näihin ja moniin muihin erikoisalansa ulkopuolisiin ajatuksiin voi kuitenkin tutustua esimerkiksi kirjoista, kunhan niitä on saatavilla ja niistä keskustellaan julkisesti. Se on sivistystä.

Yhteiskunnan resilienssi vaatii siis tieteen ajatusten johdonmukaista ja jatkuvaa tuomista suomen kielelle.

Tätä on Suomessa laiminlyöty pitkään. Se ei ole uutinen tätä kanavaa seuranneille, kuten ei seuraava toimenpide-ehdotuskaan. Toistetaan se kuitenkin, koska asia on edelleen samassa tilassa kuin on ollut pitkään.

Tärkeät ajatukset leviävät maailmalla tietokirjoissa ja niiden suomentaminen on tehokas tapa tuoda ajatuksia suomalaisten saataville. Alan huippuasiantuntijan, kenties jopa perustajan kirjoittama tietokirja soveltuu myös erinomaisesti edellä mainittujen alakohtaisten ajattelutapojen omaksumiseen.

Korkealuokkaisten tietokirjojen tuominen suomeksi on kuitenkin käytännössä jätetty yksittäisten tekijöiden harteille. Matalan julkisen tuen lisäksi myös media on vähentänyt vuosien mittaan tärkeiden suomennettujen tietokirjojen käsittelyä.

On huolehdittava, että suomalaisten saatavilla on ajantasainen ja kattava tarjonta modernia tieteeseen perustuvaa ajattelua ja että se saavuttaa suomalaiset kaikissa kerroksissa. Systeemiajattelun käsittein ajatusten virta ja varanto.

Kun meneillään olevasta kriisistä viisastuneena pohditaan Suomen kriisivalmiutta, on kiinnitettävä huomiota myös aineettomaan puoleen. Sen pystyttäminen on yhtä todellinen ponnistus kuin muidenkin yhteiskunnan rakenteiden ja vaatii vastaavaa näkemystä ja johdonmukaisuutta.

Oikeiden ajatusten löytyminen oikeasta paikasta oikeaan aikaan voi olla kohtalonkysymys.

–Juha Pietiläinen

The post Kriisivalmius on myös korvien välissä appeared first on Terra Cognita.

The post Panostetaan niihin, jotka saavat jotakin aikaan appeared first on Terra Cognita.

The post Muualta tuodut ajatukset auttavat ymmärtämään maailmaa appeared first on Terra Cognita.

***

150 vuotta sitten Senaatin päätöksellä suomesta tehtiin maamme virallinen kieli. Ensimmäistä kertaa suomea äidinkielenään puhuvat saivat oikeuden asioida ja ajatella omalla kielellään. Suomi ei ollut enää rahvaan kieli.
Suomesta tuli koulujen oppiaine 170 vuotta sitten niinikään Senaatin päätöksellä. Senaatti edusti kansaa, joten voimme sanoa, että me suomalaiset päätimme nämä asiat.
Tuolloin kysyttiin, keitä me olemme? Minne olemme menossa?
Vaikuttaa siltä, että nämä kysymykset askarruttavat suomalaisia nykyäänkin. Maamme näyttää olevan vaikeassa tilanteessa ja monet haluavat lupaavia näkymiä tulevaisuuteen.
Kauan sitten oli vastaava tarve ja siihen vastattiin siten, että olemme suomalaisia, opettelemme ajattelemaan omilla aivoillamme ja puhumaan ajatuksistamme äidinkielellämme. Tehtävä oli mahdoton, joten siihen tartuttiin heti, kuten Paavo Haavikko olisi sanonut. Suurilla ponnistuksilla vuosien mittaan suomesta tehtiin sivistyskieli. Huima saavutus.

***

On paikallaan määritellä, mitä tarkoitan kolmella käyttämälläni käsitteellä sivistys, kulttuuri ja maailmankulttuuri. Sivistys on kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa, henkistä kehittyneisyyttä ja avarakatseisuutta.
Kulttuuri tarkoitti aikaisemmin sivistyksen tietojen käyttöä, ”hengen viljelyä” hieman puutarhanhoitoa ja maanviljelystä vastaavalla tavalla, siis itsensä henkistä kehittämistä jonkinlaisen hyödyn saamiseksi tai elämän sisällön parantamiseksi.
Viime vuosina kulttuurirelativismin, joka väittää kaikkia totuuksia samanarvoisiksi, vaikutuksesta kulttuuri on tullut tarkoittamaan eri tavoin ja eri ympäristöissä elävien ihmisten erottavia ominaisuuksia. Itsensä kehittämisen asemesta se on alkanut tarkoittaa ihmisryhmät toisistaan erottavaa rajaa.
Kolmas termi on maailmankulttuuri, joka on kaikille ihmisille yhteistä. Tällaisia asioita on paljon ja niistä tunnetuin ja laajimmassa käytössä oleva lienee matematiikka, jota jokainen tässäkin salissa istuva käyttää joka päivä. Myös matematiikan vihaajilla ja matemaattisia taitojaan vähättelevillä on tietokone, kännykkä tai television kaukosäädin. Niissä on matematiikkaa ja ilman matematiikkaa ne eivät toimi.
Näistä käsitteistä saamme määritelmän tietokirjojen kääntämisen tarkoitukselle. Ennen määritelmää vielä yksi käsite. Itse puhun mieluummin kirjojen suomentamisesta kuin kirjojen kääntämisestä. Kääntäminen tarkoittaa mielestäni sanatarkan tekstin siirtämistä toiselle kielelle, kun suomentaminen tarkoittaa ennen kaikkea merkityksen säilymistä. Kun nyt olemme tamperelaisen kääntäjäkoulutuksen 50-vuotisjuhlassa, puhun minäkin kääntämisestä. Tämä ei myöskään ole mikään käsiteanalyysi, vaan puhun asioista.
Siis tietokirjojen kääntämisen tarkoitus. Tavoitteena on tuoda ihmiskuntaa yhdistävää maailmankulttuuria suomalaisen sivistyksen pohjaksi ja suomalaisen kulttuurin raaka-aineeksi siten, että suomalaisuuden muusta maailmasta erottavan kulttuurin rajat alenevat. 150 vuotta sitten tämä asia ymmärrettiin ja siihen panostettiin voimakkaasti. Maailmankulttuuri nähtiin sivistyksen synnyn edellytyksenä.
Tästä saadaan myös kääntäjien työn merkittävin ulottuvuus. Kääntäjät harjoittavat oppinutta ammattiaan. Se tarkoittaa, että he tekevät pitkän koulutuksen edellyttävää työtä. He ovat kulttuurityöntekijöitä.
Mutta kääntäjillä on myös sivistystehtävä. Pelkän arjen työn ohella he tuovat mahdollisuuksiensa mukaan maailmankulttuuria maahamme ja rakentavat suomalaista sivistystä.
Suomen kielen synnyn aikaan tätä työtä tehtiin kolmella tasolla. Ensinnäkin kehitettiin arjen kieltä oppimalla hoitamaan arjen asioita paremmin. Kun asioille saatiin nimet, niitä voitiin ajatella ja opittiin ilmaisemaan ajatukset siten, että kansalaiset ymmärsivät toisiaan.
Toiseksi laajennettiin maassa harjoitettua käsitteellistä ajattelua luomalla korkeampaa opetusta antava yliopistojärjestelmä tavoitteenaan kouluttaa oppineiden ammattien harjoittajia. Näitä olivat ennen kaikkea opettajat eli kuvaavasti kansankynttilät, mutta myös agronomit, metsänhoitajat, lääkärit ja insinöörit, jotka puhuivat uusista asioista lähiympäristössään ja siirsivät tietoa kansalle.
Ja kolmantena näiden asioiden tueksi kehitettiin käsitteellistä ajattelua aloittamalla nykyaikainen tiede Suomessa. Rohkeana ja röyhkeänä ajatuksena oli, että alamme itse rakentaa maailmankulttuuria omalla kielellämme.
Sopiva lippulaivakin oli noin 150 vuotta sitten. Hieman aikaisemmin yliopiston professorit ja muut oppineet aloittivat erilaisten kansanomaisten oppaiden suomentamisen. He alkoivat tuoda tietoa suomeen. He ajattelivat, että tullaksemme ymmärretyiksi meidän on käytettävä yhteistä kieltä yhteisistä lähtökohdista. On myös osattava maailmankulttuurin perusteet, jotta voimme yhä korkeammalla tasolla osallistua maailmankulttuurin rakentamiseen.
Ajatuksen perusta on erittäin yksinkertainen, mutta nykyään kadoksissa. Suomessa ei keksitty Eukleideen geometriaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty Newtonin mekaniikkaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty modernia kemiaa, vaan se oli tuotava tänne. Suomessa ei keksitty evoluutioteoriaa, vaan sekin oli tuotava tänne. Voisin jankuttaa tätä luetteloa koko esitykselleni varatun ajan.
Jos et usko, että lista on likimain loputon, kerro edes yksi Eukleideen geometrian tasoinen Suomessa syntynyt ajatus. Oma ehdotukseni merkittävimmäksi suomalaisen ajattelun saavutukseksi on Olavi Suomalaisen, joka absoluuttisen sävelkorvansa perusteella määritti 1930-luvulla, kuinka taajaan eri hyttysten siivet iskevät. Myöhemmin mittalaitteilla todettiin hänen tuloksensa oikeiksi.

***

Toinen, kenties arvokkaampi tapa arvioida suomalaista ajattelua on tutkia Royal Societyn jäseniä. Sen perustamiskirja vahvistettiin vuonna 1662, joten se on toiminut yli 350 vuotta. Tiedeseuroista vanhempi on vain Roomaan vuonna 1603 perustettu Academia dei Lincei.
Royal Societyn jäsenet ovat lähinnä brittiläisen kansainyhteisön kansalaisia, mutta toisinaan jäseneksi valitaan erityisen ansioituneita ulkomaalaisia. Suomalaisia jäseniä seurassa on ollut kolme. Ensimmäinen oli filosofi Johan Welin, joka kuoli vuonna 1744. Toinen oli Edvard Westermarck 1900-luvun alkupuolella. Ja kolmas on jäseneksi vastikään valittu Ilkka Hanski. Maailman tiedemiesten lukumäärään verrattuna Suomen osuus on kohtuullinen. Se myös kertoo Suomessa syntyneiden alkuperäisten, maailmankulttuurin tason ajatusten vähyydestä ja niiden historian lyhyydestä.
150 vuotta sitten Suomen sivistyneistölle näiden asioiden seuraus oli selvä. Suomi on pieni paikka. Nykyisin luvuin maapallon väestöstä noin promille on suomalaisia. Olemme samanlaisia kuin muut, joten jos on hyvä onni, noin promille ihmiskunnan uusista ajatuksista syntyy tällä. Loput 999 promillea on keksitty ja keksitään muualla, ja jos haluamme osallistua niiden kehittämiseen, ne on tuotava tänne.
Tämä syvällinen ajatus oli suomen kielen varsinainen alku sivistyskielenä.

***

Ajateltiin siis, että puutarhanhoidosta, puhtaudesta ja muista tärkeistä arkielämän asioista puhuminen äidinkielellä johtaa syvällisempään ymmärtämiseen kuin vieraalla kielellä jaettujen käskyjen noudattaminen. Siksi tietokirjoja alettiin kääntää. Kansa sai välineen kehittää elinympäristöään. Ja kun kansa sai ajatella ja puhua uusista asioita omalla kielellään, myös äidinkieli kehittyi.
Parissa sukupolvessa tuloksena oli Aleksis Kivi. Hänen varjossaan suomesta kehittyi kulttuurikieli sanan aikaisemmassa merkityksessä., mutta myös sivistyskieli ja suomalainen sivistys. Täällä pohdittiin maailmaa kiinnostavia käsitteellisiä ajatuksia ja kehitettiin elinkeinoelämää niiltä osin kuin Suomen olosuhteisiin soveltui.
Täällä on ollut merkittäviä matemaatikoita. Tänne syntyi esimerkiksi maailman johtava paperikoneiden valmistaja ja suomalaisilla telakoilla mullistettiin maailman matkustajalaivat. Yhteen aikaan suomalainen yhtiö valmisti lähes puolet maailman matkapuhelimista. Nämä asiat tehtiin suomeksi. Oppineet ja kansa kehittivät ja sovelsivat muualta tuotua tietoa yhdessä suomeksi. He ajattelivat ja puhuivat suomeksi. Viemällä ajattelunsa tuloksia maailmalle he todistivat, että suomi soveltuu maailmankulttuurin omaksumiseen ja kehittämiseen.
Nykyään tämä perustava, uutta ajattelua tuottava ja levittävä rakenne ja sen käyttövoima eli äidinkielemme on päästetty rappeutumaan ja sen merkityksestä ei välitetä. Kenties se on jopa unohtunut.
Aikoinaan hienostuneet aikalaiset väheksyivät Aleksis Kiveä. Nykyään äidinkieltään väheksyvät heidän nykyajan opetetut vastineensa. Hämmästyttävästi yliopistoissamme koulutetuista maistereista on tullut suomen kielen kehittymisen este, vaikka juhlapuheissa heidät koulutetaan edelleenkin kansallisen kulttuurimme ja kielemme vahvistajiksi ja kehittäjiksi.

***

Miksi suomi, oma äidinkieli on muuttumassa loppututkinnon suorittaneiden silmissä halveksittavaksi, vähäteltäväksi ja toisarvoiseksi?
Vastaus edellyttää viitekehyksen ja kerron omani. Mielestäni ihmisenä olemisen tärkein piirre on ajatusten virta. Se on ihmisen erottava ominaisuus, sillä syöminen, lisääntyminen ja turvan tarve ovat kaikille lajeille yhteisiä. Ajatusten virta on minun viitekehykseni tässä asiassa. Kaikki muu on pintakiiltoa. Ihmisen elämä perustuu ajatteluun ja kehittyvä ihmisen ympäristö ja elämä perustuvat kehittyviin ajatuksiin.
Ajatusten virtaa voidaan rikastaa keksimällä kaiken itse, mutta paljon nopeammin se kehittyy kokeilemalla muualla syntyneiden uusien ajatusten vaikutusta aikaisempaan ajatteluun, katsomalla asioita uusista näkökulmista ja liittämällä niihin uusia piirteitä, sanalla sanoen avarakatseisuudella.
Virratessaan ajatukset törmäävät toisiinsa, muuttavat suuntaa, vahvistuvat, heikentyvät, kuolevat ja luovat uutta. Virtaus kehittää uusia ajatuksia. Ja kun uusia ajatuksia ja niiden kanssa vuorovaikuttavia ihmisiä on paljon ja parhaassa tapauksessa, kuten sata vuotta sitten, koko kansa työstää itseensä ja ilmaisukykyynsä luottaen koko maailman uusia ajatuksia, syntyy paljon uutta.
Ja ajatukset ilmaistaan sanoilla, kielellä, joka parhaimmillaan on äidinkieli, sillä syvällisimmän otteen ajatuksista saa äidinkielellään. Noin kymmentä kieltä osaava Jared Diamond sanoo, ”Minä osaan aina ilmaista ajatukseni parhaiten äidinkielelläni”. Hänellä on oma äidinkielensä, mutta meille se on suomi. Ja meille suomen sanojen merkitys on paljon laveampi ja syvällisempi kuin muiden kielten.
Ajattelun virta on vahvimmillaan, kun ajatusten väliaineena virtaa äidinkieli. Hämmästyttävästi maassamme on opiskeluun paneutunutta väkeä, joka vakavasti sanoo osaavansa suvereenisti, jopa täydellisesti kolmeakin kieltä. Se on yksi suomen koulujärjestelmän ihmeistä.
Väännän rautalankaa. He osaavat hiphopin ja kvanttimekaniikan englannin, pornon ja kasvitieteen, sillä muutenhan he eivät osaisi täydellisesti englantia, suomea ja sitä kolmatta kieltään, ilmeisesti ruotsia. Miksei heitä markkinoida koulujärjestelmämme suurena saavutuksena?
Tällainen ylimieli on yksinkertaisin tapa tukahduttaa ajattelunsa. On useita muitakin tapoja. Ensinnäkin ajatukset ja ajattelijat voidaan johtaa ja pakottaa eristyksiin, heidät leimataan kaheleiksi, heidän yhteytensä muuhun ajatteluun katkaistaan.
Toiseksi koska ajattelussa on aina palautepiirejä, samoin ajattelevien ryhmässä kierrettyään ne näyttävät kehittyneen, vaikka todellisuudessa ne muodostavat yhden ajatuksen kaikukammion, jonka kohinassa mikään ei muutu. Syntyy näköisviisauden tyhjiö, jossa toistellaan samaa asiaa lopullisena totuutena, kuten tiedät, jos olet sattunut kuuntelemaan maamme niin sanottua keskustelua.

***

Nämä kolme tukahduttamispyrkimystä vahvistavat valtavirran ajattelua ja estävät kehityksen edistyksestä puhumattakaan. Sen seurauksena voidaan sanoa, että Suomi on niin pieni paikka, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan.
Ajattelun tukahduttamiseksi on vielä yksi, neljäs tapa, joka on vahvin. Se kieltää äidinkielen ja kuvittelee sen tilalle jonkin korvikkeen. Me suomalaiset pääsimme siitä eroon 150 vuotta sitten, mutta olemme siirtyneet uuteen kielisensuuriin aikaan, vieläpä kulttuuria ylläpitävissä instituutioissa. Entiset sivistyslaitokset ovat pystyttäneet kulttuurin rajoja sulkeakseen pois maailmankulttuurin, juhlistaakseen pysähtyneisyyttä.
Uusi korvike on englanti, erityisesti tieteessä, uusien ajatusten luomisessa. Tiedeyhteisö käytännössä kieltää suomen, kun se vaatii julkaisujen kirjoittamista englanniksi. Edes suomalaista tieteellistä työtä ei saa julkaista suomeksi. Se ei ole akateeminen meriitti. Vain englanniksi julkaistu on jotakin. Ja se näyttää hienolta.
Ilmiö on tuttu myös muualla. Englanti on noussut johtavaan asemaan monilla aloilla, mutta tuskin missään niin vahvaksi kuin luonnontieteessä. Vuonna 1980 koko maailman luonnontieteellisistä julkaisuista 64,7 % oli englanniksi, 17,8 % venäjäksi ja 5,2 % japaniksi. Saksa ja ranska olivat jo menettäneet asemansa tieteen johtavina kielinä. Vuonna 1996 luonnontieteen julkaisuista 90,7 % oli englanniksi ja vuonna 2015 yli 98 %, siis lähes kaikki.
Englantia on monenlaista ja eri alakulttuureissa se kehittyy eri suuntiin siten, että esimerkiksi minä en ymmärrä monia kansankulttuurin englanteja. Yksi näiden kansankielten olennainen piirre on, että ne luovat puhujan identiteetin ja vahvistavat sitä. Kun en kuulu joukkoon, ei ole ollut erityistä syytä opetella niitä tai seurata niiden kehitystä.
Tällainen nopea kielen kehitys perustuu osaltaan siihen, että englannissa ei ole kielipoliisia, kuten ranskassa ja hepreassa. Monenlaiset suuntaukset ovat mahdollisia eikä niiden syntyä edes yritetä estää ainakaan virallisesti.
Englannista on myös tullut tieteellisen keskustelun käypä kieli ja tämä kieli on pitkälle erikoistunut ja arkikielistä poiketen standardoitu. Juuri tällä kielellä useimmat suomalaiset oppineet kirjoittavat. Siinä tärkeintä ei ole puhujan identiteetti, vaan sanoman viestintä vertaisille. Syvälliseltä luonteeltaan se on erilaista kuin hiphopin eli suomeksi lanneloikan kieli, joka rakentaa aidan heidän ja meidän välille. Tieteen kielen tarkoitus on poistaa rajoja.
Tieteen englannin yleistyminen johtuu ennen kaikkea muista kuin englantia äidinkielenään puhuvista, myös suomalaisista. He ovat maailman tiedemiesten ja insinöörien enemmistö. Ja heidän on kerrottava löydöksistään yhteisölleen kaikkien ymmärtämällä tavalla. Tieteen englanti yhdistää tiedeyhteisöä myös ihmisryhmänä. Se on kulttuurin kieli.
Hieman yllättäen tiedemiehet tuntuvat pitävän tieteen englantia neutraalina kielenä, eräänlaisena englantia puhuvien lingua francana, vaikka todellisuudessa se on lähempänä pidginiä, valtakieltä huonosti osaavien viestinnän välinettä. Taiteen ja edes arjen englantia se ei ole.
Niinpä on täysi syy pitää tätä kieltä puhuvia ja sillä kirjoittavia vakavasti kielirajoitteisina, joka on poliittisesti korrekti ilmaus. Mitä muuta voidaan sanoa alistumisesta kaavaan johdanto, menetelmä, tulokset ja pohdinta? Se on niin yleistä, että sillä on nimikin IMRAD, joka tulee osioiden englantilaisista nimistä.
En kärjistä paljonkaan, kun sanon, että suomalainen tiedemies osaa suvereenisti esitellä maksasolun toiminnan englanniksi, mutta muuten hänen englannintaitonsa rajoittuu pintin tilaamiseen pubissa.
Yliopistoväellä on kuitenkin paljon valtaa kieliasioissa. Englannin painoarvo tieteessä näkyy siinä, että yliopistoissa, Suomessakin, ollaan siirtymässä yksinomaan englannin käyttöön jopa perusopetuksessa. Esimerkiksi Saksassa 460 kaikkiaan 640 kansainvälisestä lisensiaattiohjelmasta käyttää nyt yksinomaan englantia, kun vuonna 2007 niiden määrä oli 250.
Ja opetuksen syvällisyydestä kertoo opettajien itsensä käsitys englannin kielen taidostaan. Vuonna 1995 Duisburgissa tehdyssä selvityksessä 25 % yliopistoissa työskentelevistä vastanneista kertoi vaikeuksistaan lukea englanninkielistä tieteellistä tekstiä, 38 % kertoi puheeseen liittyvistä vaikeuksista ja 57 % sanoi englanniksi kirjoittamista haasteelliseksi.
Vaikeuksia ovat kohdanneet suomalaisetkin. Ystäväni oli 1970-luvulla ensimmäisiä yhdysvaltalaiseen huippuyliopistoon taloustieteen jatko-opintoihin päässeitä suomalaisia. Kävi ilmi, että opiskelijoilta vaadittiin 50 000 sanan osaamista ja se testattiin kokeella. Hän ylsi 20 000 sanaan ja tulos mainittiin lukukauden ensimmäisellä luennolla. ”Osaatte riittävästi kieltä, paitsi yksi idiootti, joka osaa vain 20 000 sanaa.”
Tiedemiesten ja muidenkin kielivaikeudet eivät ole mikään ihme. Joitakin vuosia sitten syntyi kulturomiikka-niminen suuraineistoon perustuva tieteen ala. Se etsii ja laskee sanojen esiintymistä Googlen sähköistämistä kirjoista. Kielitieteilijät olivat arvioineet englannin sanojen lukumääräksi noin puoli miljoonaa, mutta kulturoomikkojen haut antoivat lukumääräksi yli miljoona. Kielitieteilijöiltä oli siis puolet sanoista hukassa.
Hukassa olevat olivat lähes yksinomaan tieteen sanoja. Lisäksi ilmeni, että tieteen uudissanoja syntyy huimaa vauhtia, kymmeniätuhansia vuodessa, paljon enemmän kuin identiteettiä vahvistavissa arkienglanneissa. Eivätkä nämä uudissanat juuri koskaan nouse Oxford Dictionaryyn, jonka laatijat ovat uusissa laitoksissa innoissaan löytämistään uusista sanoista, kuten hiphopista. Sanojen lukumäärällä mitaten identiteetin kieli on paljon köyhempi kuin tieteen kieli.

***

Tietokirjojen rikas kieli on kääntäjän mahdollisuus kasvattaa äidinkieltään. Englantiin juuttuneet sanovat, että uusien sanojen tulvaa on mahdoton tuoda suomeen. Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla päiviteltiin rahoitusalan todeten, että esimerkiksi plain vanilla swap ei käännyt suomeksi. Kokeillaan. Plain vanilla tarkoittaa lisukkeetonta vaniljajäätelöä ja swap on vaihtokauppa. Siis lisukkeeton eli perusvaihtokauppa.
Omasta kokemuksesta tiedän, että uusien termien valinta ei ole helppoa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaotiikka eli kaaosteoria oli muodikasta. Siinä oli monta uutta termiä kuten strange attractor Oulussa fyysikot käyttivät siitä termiä outohoukutin, kun muualla sanottiin outo attraktori. Puhelinsoittokierroksen jälkeen päädyin jälkimmäiseen termiin kahdella t-kirjaimella.
Vielä yksi esimerkki: vastikään käänsin Daron Acemoglun ja James Robinsonin teoksen Miksi maat kaatuvat. Se on yhteiskuntien institutionaalinen historia, hämmästyttävästi lajissaan ensimmäinen maailmassa. Kirjan teoria perustuu yhteiskuntien jakamiseen inklusiivisiin ja ekstraktiivisiin. Pohdin sanoille suomenkielisiä vastineita koko käännösprojektin ajan. Ekstraktiivinen voisi olla riisto, mutta on myös muuta riistoa kuin kapitalismissa. Inklusiiviselle ei löytynyt kelvollista vastinetta. Niinpä sanat jäivät mainitsemaani muotoon. Perusteluna on, että ne ovat tieteellisiä termejä, jotka määritellään teoksessa.
Myös yliopistojen oppikirjat ovat nykyään lähes yksinomaan englanniksi, myös perusoppikirjat. Markka-aikana yritin aloittaa yliopiston perusoppikirjojen kääntämistä suomeksi alkaen fysiikasta, jota opetetaan tilastotieteen ohella useimmille tuleville oppineiden ammattien harjoittajille. Työ kaatui ennen kaikkea fysiikan laitosten vastustukseen, joka perustui siihen, että käytännössä jokaisessa käytettiin eri kirjaa. Kirjojen fysiikka oli tietysti sama.

***

Muun muassa tällaisten ilmiöiden seurauksena englantiin keskittynyt yliopistomaailma on eristäytymässä ja eristyksissä hyvien ajatusten soveltaminen pysähtyy liian kapeaan ajatusten virtaan: se rakentaa omaa kulttuuriaan ja ulkopuolisia vaikutteita ei saada. Maailmankulttuuri pysähtyy sen rajalle, eikä synny suomalaista sivistystä. Juuri tämä on vaarana, kun uusien ajatusten äidinkieleen tuomiseen suhtaudutaan väheksyvästi tai suorastaan kielteisesti.
Itsensä eristämisen lisäksi eristetään muita kieliä osaamattomat suomalaiset maailman ajattelusta, koska muualla kehittyvät 999 promillea ajatuksista ovat heidän ulottumattomissaan. He eivät voi hyödyntää lahjojaan ja kehittää ajatteluaan ja maatamme ja jopa maailmankulttuuria laajimmalla mahdollisella tavalla. Kun ei ole tietoa, ei voi vaikuttaa asiaan.
Sen lisäksi että koko kansa ei voi rakentaa maatamme halujensa mukaan, vaarana on, että kansan keskuudesta ajattelemaan pyrkivät leimataan yksityisajattelijoiksi, hörhöiksi ja jopa tyhmiksi, kun eivät ole opetelleet vieraita kieliä. Ja kun heidät työnnetään syrjään, menetetään sukupolvien mittaan heidän omalla alallaan kertynyt hiljainen tieto, jonka oppii vain tekemällä. Sen arvoa ei nähdä eikä siitä voida puhua, koska siitä ei ole tehty englanninkielistä lopputyötä.
Kaikukammioissa ulkopuolisia ajatuksia ei hyväksytä, koska kaikukammioissa totuus on totuus. Kaikukammio vaikuttaa norsunluutornissa, politiikassa, taloudessa, kaikenlaisissa sisäpiirin itselleen kaappaamissa yhden totuuden ympäristöissä. Näillä aloilla eristäydytään tarkoituksella ja aktiivisesti muusta kansasta. Ammatti- ja erikoiskieltä ei viitsitä kääntää, miksi pitäisikään, kun se on totuus. Alan perustietojen suomeen tuomista ei pidetä tarpeellisena ja jos jotakin tuodaan maahamme, se tehdään vuosikymmeniä sen jälkeen, kun asiasta on muualla tullut yleistietoa.
Tulemana on, että loppututkinnon suorittaneilla ei ole ajattelun aineksia äidinkielellä kehitettäväksi. Ja kun itsensä ylentänyt ei pysty ajattelemaan, hänen on viisainta tehdä se englanniksi, varsinkin kun osaa sitä täydellisesti.
Oppineiden ammattien harjoittajat ja tieteentekijät ovat pystyttäneet nämä esteet korostaakseen itseään. He ovat tehneet uusista ajatuksista arvostuksensa perustan. He ovat muuttaneet sen liiketoiminnakseen. Ammatista maksettu palkka ei riitä, vaan tietoa pihtaamalla he kieltävät omistaan poikkeavien ajatusten tulon suomeen. He kieltävät äidinkielen käytön ja kehityksen rajoittamalla uuden ajattelun itselleen. He ovat nykysuomen sensuuri.
He haluavat näyttää uusia ajatuksia tuntemattomien silmissä viisaammilta, he saavat etuoikeuden oman alansa tietoon ja tutkimukseen ja oikeuttavat sillä itsensä parempana pitämisen. Salakielinen, etuoikeutettu tieto suojaa oman tiedon ohuuden paljastumiselta.
He rakentavat suojakseen ”alkuperäiskielellä lukemisen”. Tällä he tarkoittavat englantia ymmärtämättä, että suomihan se alkuperäiskieli on, heille jopa useammalla tavalla. Englanninkielisen viihderomaanin lukeminen luo heille vaikutelman kielen osaamisesta ja osaaminen synnyttää viisauden ja maailman hallitsemisen ylimielen. Mihin sen jälkeen äidinkieltä tarvittaisiin?
Eikä tämä ilmiö rajoitu oppineiden maailmaan, vaan jo lapset oppivat sen? Poikani on matematiikan opettaja perinteikkäässä helsinkiläisessä koulussa. Pari vuotta sitten kävi niin, että äidinkielen opettaja ei syystä tai toisesta voinut pitää yläasteen tuntiaan, joten vapaatunnilla ollut poikani meni hänen sijaisekseen. Aiheeksi valittiin suomi rock-lyriikan kielenä.
Nuorten mielestä suomi ei kerta kaikkiaan sovi rockiin. Entä Juice Leskinen ja Ismo Alanko? ”Ei. Suomi on juntti kieli.”
Suomen kieltä vähättelevä ryhmäajattelu ei kaikukammion jylyssä enää kuule, miksi suomi ylipäätään sai virallisen kielen ja oppiaineen aseman. Ja loppututkinnon suorittaneet unohtavat, että heidät koulutettiin ilmaiseksi kansan palvelijoiksi, jotta kaikki suomalaiset saisivat tilaisuuden rakentaa maatamme ja elää siinä hyvän elämän.
Kaikkiin suomalaisiin kuuluvat ennen kaikkea itsensä kehittämiseen ja elämänuraansa valitsevat nuoret, esimerkiksi lukiolaiset. Miten he löytävät suuret ajatukset tai uudenlaisen ajattelun, elleivät ne ole heidän ulottuvillaan suomeksi? Heidän näkökulmastaan merkkiteosten pitää olla suomeksi joko omassa kirjahyllyssä tai lähimmässä kirjastossa.
Esimerkistä käy G. H. Hardyn teos Matemaatikon apologia, joka on matemaatikoiden suuri klassikko ja jonka monet ilmaukset ovat vakiintuneet matemaatikoiden identiteettikieleen. Kun suunnittelin sen suomentamista, kysyin sen kustantajalta Cambridge University Pressiltä, paljonko sitä tuolloin myytiin. Valtavia määriä. Paljonko se on? 30 000 vuodessa.
Kerroin suunnitelmastani ystävälleni Klaus Valalle, joka sanoi, ”Miksi sinä sen teet, kaikkihan sen ovat lukeneet”. Kirjaa myytiin koko 1500 kappaleen painos, joten ilmeisesti vain Klasu ja minä olimme sen lukeneet. Mutta teosta siis luetettiin matematiikan opintoja aloittaville. Se taas tarkoitti, että maailmalle jatko-opintoihin lähtevät suomalaiset matemaatikot olivat tässä suhteessa seitsemän vuotta ulkomaisia tovereitaan jäljessä.
Toinen esimerkki. Muuan nuori mies lähti Harvardiin tohtoritutkijaksi. Keskustelut muiden muualta tulleiden kanssa osoittivat, että jokainen oli lukenut Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräksen, Daniel Kahnemanin Ajattelun, Richard Dawkinsin Geenin itsekkyyden ja monet muut suomentamani modernin maailmakulttuurin perusteokset. Niin oli hänkin, mutta suomeksi. Entä jos ne eivät olisi olleet suomeksi?
Irvokkaimmillaan äidinkielen vähättelyn suuntaus on Aalto-yliopistossa, jossa aloitettiin kauppatieteen opetuksen antaminen yksinomaan englanniksi. Tunkiolle lensi suomi maamme opetuksen kielenä.
Unohtui ennen kaikkea, että suurin osa tulevista loppututkinnon suorittaneista tekee työuransa Suomessa yksinomaan suomea puhuvien ihmisten kanssa. Miten englanniksi kirjanpitolakia opiskellut oppineen ammatin harjoittaja keskustelee veroasioista hyrynsalmelaisen koneyrittäjän kanssa siirryttyään sinne asiantuntijaksi?
Asiasta kanneltiin Oikeuskanslerin virastoon jopa kaksi kertaa. Vastikään virasto päätti, että muiden kielten käyttö ei saa syrjäyttää suomen kielen asemaa opetus- ja tutkintokielenä. Suomea on käytettävä loppututkinnon suorittaneiden kansainvälistymishaluista huolimatta. Se on siis lakiin perustuva valtion virallinen kanta.

***

Kerroin alussa tietokirjojen kääntäjien tehtävästä ja siitä, mihin heidän tulee työllään pyrkiä. Tietokirjojen kääntäjien tehtävä on oikaista kuvaamani vinoutumat ja harhat. Nyt puhumme hetken kääntäjien tehtävän vaikeuttamisesta.
Juhlapuheista ja virallisista kannoista poiketen valtion palveluksessa sama maisteriväki tukee tiedon kehittämisen estämistä leikkaamalla tietokirjallisuuden suomentamiseen, tärkeimpään uusia ajatuksia maahamme tuovaan virtaan tarkoitettuja varoja. Kaksikymmentä vuotta sitten markka-aikana siihen oli muun muassa Suomen kirjasäätiön vähälevikkisen tietokirjallisuuden käännöstuki ja yliopistojen oppimateriaalin valmistustuki, yhteensä noin 2 miljoonaa markkaa, noin 300 000 euroa sen ajan rahaa. Vuonna 2013 valtion vuotuinen panos rajoittuu kaiken tietokirjallisuuden suomentamisessa FILIn (tämä on valtion kirjallisuuden vientiin erikoistunut instituutio Finnish Literature Exchange, joka ei käytä suomenkielistä nimeään) 58 000 euron suuruiseen, virkavaltaisesti jaettuun käännöstukeen. Tietokirjojen kääntäjien kirjastokorvausapurahasta saadaan noin 10 000 lisää. Siinä kaikki.
Jos tämä tuntuu isolta summalta, realismi alkaa paljastua, kun kerron, että sillä ei saa kahta Daniel Kahnemanin Ajattelu-kirjaa suomeksi.
Tutkimalla Suomessa julkaistujen tietokirjojen lukumäärää, saattaa syntyä käsitys, että elämämme varsinaisessa tietokirjojen Eedenissä. Täällähän ilmestyy vuosittain 8000 tietokirjaa. Kun rajataan väitöskirjat (kyllä, tällaiset opinnäytteetkin ovat tietokirjoja), harrastekirjat, poliitikoiden muistelmat, sotakirjat ja nuorisoseurojen historiat pois, jäljelle jää tuskin kymmentäkään merkittäviä moderneja ajatuksia sisältävää kirjaa.
Sivumennen sanoen, huomaatteko, miten mainitut kirjat lähes ovat poikkeuksetta nurkkakuntaisia, selkänsä nykymaailmalle kääntäneitä tai muuten vain maailmankulttuurin kannalta merkityksettömiä. Ja aihepiiriltään ne vastaavat parhaimmillaankin 150 vuoden takaisia tietokirjoja, tosin värikuvin varustettuina. Mutta nykyään puutarhan hoitoa ja leipomista ei pidetä tärkeinä kansan ajattelua kehittävänä tietona vaan harrasteena, parhaimmillaankin yleistietoa.
Jäljelle jääneistä kymmenestä tietokirjasta lähes jokainen on käännetty: alkuperäisen ajattelijan alkuperäistekstiä alkuperäiskielellä äidinkielellämme suomeksi. Ne tuovat uudet ajatukset suoraan suomeen. Niiden ansiosta ei tarvita oppineiden aivojen vuosikymmeniä kestävää uuden tiedon suodattamista, vaan näiden teosten ansiosta ajatukset ohittavat kaikki kiertotiet ja esteet.
Tämä vähäinen ajatusten virta ei tule kulttuuri-instituutioista, vaan pienkustantajilta. Modernien ajatusten, modernin maailmankulttuurin tuonti on yksittäisten ihmisten varassa. Suomalaisen sivistyksen kehittämiseksi ei ole järjestelmää.
Yksittäisten ihmisten, joihin tietokirjojen kääntäjätkin kuuluvat, ja pienkustantajien panokseen luottaminen sisältää riskinsä. Heitä on enemmän kuin instituutioita (joissa on myös päätökset tekevä yksittäinen ihminen), mutta poimivatko he laveasti uusia ajatuksia vai tukevatko he vain omia mieltymyksiään?
Kirja on 100-prosenttinen riskituote, jonka onnistuminen nähdään vasta julkaisemisen jälkeen. Onko yksittäisillä toimijoilla toistuvasti halu ottaa tällaisia riskejä? Kuinka kauan he kestävät mahdollisia taloudellisia takaiskuja?
Riski on näkynyt tietokirjojen kustantamisessa aina ja kustantajat ovat kehittäneet vasteita. Ja vasteiden perusteella voidaan luokitella koko tietokirjojen kustannustoiminta. Yksinkertaisin menetelmä on tehdä sitä mitä muutkin eli matkia. Se näkyy toistuvasti, viimeksi aikuisten värityskirjojen tekemisenä. En tiedä, voiko tätä omasta ajattelusta luopumista edes sanoa tietokirjojen kustantamiseksi.
Varsinainen kustannustyö jakautuu kahteen suureen toimintatapaan: passiiviseen ja aktiiviseen. Passiivinen kustantaja odottaa, että tietokirja tipahtaa hänen eteensä agentin tai tietokirjailijan toimesta. Kustantajalle näytetään idea, käsikirjoitus tai peräti valmis kirja, jonka hän päättää julkaista. Hän vain ottaa vastaan annetun ja hän rationalisoi kustantavansa ”vain kannattavia kirjoja”. Tällainenkin kustantaminen on perusteiltaan omasta ajattelusta luopumista. Tietokirjan kääntäjä voi ideoillaan auttaa passiivista kustantajaa.
Vaihtoehtona on aktiivinen kustantaminen. Sitä harjoittava etsii suomalaisesta tietokirjallisuudesta aukkoja, asioita joista ei ole suomenkielistä kirjaa. Tehtävänä on siis muodostaa jonkinlainen käsitys suomalaisesta tietokirjallisuudesta ja sen puutteista. Se ei ole ylivoimaista, sillä suomalainen tietokirjallisuus on suppea eikä monestakaan asiasta ole kelvollista teosta.
Tämän jälkeen etsitään maailmalta aukon täyttäviä teoksia ja valitaan julkaistavaksi sopiva. Tietokirjojen kääntäjä voi ideoillaan auttaa tässäkin. Tehtävä on huomattavasti vaativampi kuin passiivisen kustantajan harjoittama odottelu, eikä onnistuminen ole millään tavalla itsestään selvää. Uuden ajatuksen lukijakunta voi olla pieni tai ajatus voi olla liian uusi vastaanotettavaksi.
Oman ryhmänsä muodostavat ilmestyessään klassikoiksi nousevat teokset. Sanon niitä uniikkiteoksiksi. Ne ovat yleensä jollakin alalla merkittävään asemaan nousseen alaansa uudistava käsitys. Uniikkeja ne ovat siksi, että niistä ei voi kirjoittaa toista versiota tai jatko-osaa. Myös kopioiminen on erittäin vaikeaa. Tällaiset teokset yleensä muuttavat oman alansa käsitykset laajasti ja lopullisesti ja niitä ilmestyy silloin tällöin. Tällä vuosikymmenellä olen löytänyt ainakin kaksi Kahnemanin Ajattelun ja Acemoglun ja Robinsonin Miksi maat kaatuvat. Ne ovat kustannustoiminnan parhaita palkintoja, sillä niiden kääntäminen osoittaa, että suomalainen sivistys ottaa edelleen vastaan maailmankulttuuria. Ja tietokirjojen kääntäjän ideat ovat näiden etsinnässä erityisen tärkeitä, sillä ollakseen kääntäjä hänen on oltava myös melkoinen asiantuntija alallaan.
Riski ilmenee kaikissa näissä toimintatavoissa, mutta aktiivinen kustantaminen ja uniikkien teosten etsintä tavoittelee riskiä aktiivisesti, kun muilla tavoilla toimivat istuvat henkisesti käsiensä päällä. Tilanteen korjaamiseksi on rakennettava järjestelmä, joka pienentää korkealuokkaisten teosten kustantamisen riskiä, mutta kuten todettiin, sellaista ei ole.
Kurja tilanne on jo heijastunut sanomalehtiin. Korkealuokkaisten ja uutta ajattelua tuovien kirjojen arvostelut ovat sukupuutossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa ei ollut tilaa Daniel Kahnemanin Ajattelu-kirjalle. Ei, vaikka tekijä on merkittävin elävä psykologi, Nobelin palkinnon saanut ja löytänyt ajattelustamme uusia, häkellyttäviä, koko ihmiskunnalle yhteisiä piirteitä. Saman kohtelun sai Acemoglun ja Robinsonin teos.
Ilmiö näkyy tietokirja-arvioiden yleisenä vähenemisenä. Niidenkään tekemiselle ja julkaisemiselle ei enää ole järjestelmää.
Tämä tietysti vaikeuttaa kääntäjien yrityksiä kehittää itseään kääntämällä korkealuokkaisia kirjoja. Työtilaisuuksien vähetessä tietokirjojen kääntäjien ammattikunta on katoamassa maastamme heidän työnsä arvioiden mukana. Mistä heidät otetaan, kun käsitys äidinkielen ja korkealuokkaisten tietokirjojen vuorovaikutuksesta väistämättä aikanaan muuttuu?
Mutta juuri tällä hetkellä pääministeri haluaa monipuolisempaa ajattelua.
Miksi? Hänkin? Erityisesti korkeakouluopetuksessa on harhauduttu luulemaan, että tieteellinen suoriutuminen on yliopiston ainoa ylin tavoite ja suomenkielisten ammatinharjoittajien kouluttaminen ikävä sivuseikka. Maailmanluokan tieteellinen suoriutuminen, joka on tutkijan henkilökohtainen tavoite, on ohittanut korkeimman opetuksen toisen tärkeän, kansallisesti ensisijaisen tehtävän: oppineiden ammatinharjoittajien kouluttamisen Suomen ja suomalaisten tarpeisiin, joka on maamme ja kansamme ajattelun ja sivistyksen kehittäminen.
Ei ymmärretä, että tutkimustuloksia tärkeämpää ovat tutkimusjulkaisut eli tutkimuksesta kertominen kaikille. Ja kun julkaisut ovat vain englanniksi, tulosten puuttuminenkaan ei tule esiin. Palaamme suomalaisten promilleen ja siihen, mitä sen puitteissa voidaan tehdä.
Fyysikot ja matemaatikot aloittivat laajamittaisen kansainvälistymisen ensimmäisinä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena oli muuttaa Suomi teollistuneeksi maaksi. Sen lähtökohtana suunniteltiin ydinvoimalan ja tietokoneiden rakentamista ja niihin liittyvän tiedon tuomista tänne. Niin tehtiinkin ja onnistuminen on ollut huikea sekä kansantaloudellisesti että tieteellisesti. Suomi on moderni teollisuusvaltio ja se rakennettiin suomeksi. Nämä ihmiset kehittivät myös suomen kieltä luomalla suomenkieliset vastineet alansa uusille sanoille ja onnistuivat siinä määrin, että esimerkiksi loiskiehunta-termistä on tullut haitallisen häiriköinnin vastine monilla aloilla.
Kansainvälistymisen rinnalla fysiikan ja muiden alojen professorit kirjoittivat yliopiston perus- ja jatkokurssienkin suomenkieliset oppikirjat. Ei ole liioiteltua sanoa, että yliopistomaailmamme loistavasta kehityksestä huolimatta nykyään tällaiset kirjat ovat likimain tuntemattomia ja, kuten totesimme, loppututkinnon suorittaneet pitävät suomenkielisten julkaisujen, myös oppikirjojen kirjoittamista vähäjärkisten toimintana.
Samaan mustaan aukkoon katosivat korkealuokkaiset yleiset tietokirjat, kun 1970-luvun alussa Paavo Haavikko ja Hannu Tarmio päättivät lopettaa Otavan Jokamiehen korkeakoulun ja WSOY:n Taskutiedon. Haavikko kertoi minulle useaan otteeseen ja ratkaisuaan puolustaen, että ne eivät kannattaneet. Kuitenkin juuri niiden kautta Suomeen saatiin nopeasti uusia merkittäviä tietokirjoja ja ajatuksia, jota olen tässä sanonut maailmankulttuuriksi. Tämän jälkeen uusia tietokirjoja ilmestyi vain satunnaisesti, kuten äsken totesin. Nykyään kulttuuri-instituutioiden julkaisukriteerinä on esimerkiksi tekijän rujous, jota kirjan kannessa myydään.
Oppi- ja tietokirjatyön kenties hienoin saavutus on Lääkäriseura Duodecimin tekemän Lääketieteen termit, joka nyt 5. laitoksessaan selittää alan termit ja esittää niiden vastineet englanniksi, ruotsiksi ja latinaksi. Latinan kieli on hieno tieteellinen anakronismi, sillä vaikka latinaa käytetään edelleen, se menetti asemansa esimerkiksi kasvien ja eläinten nimiöinnissä, joka oli varmaankin sen keskeinen tieteellinen elinehto, kun vuonna 2012 kansainvälisesti päätettiin luopua siitä. Pelkkä nykykieli riittää. Tätä voidaan pitää myös englannin vahvistumisena.
Lääkäriseuran yksinkertaisena tavoitteena on ollut auttaa ammatinharjoittajaa keskustelemaan potilaansa kanssa tämän äidinkielellä, joka on sama kuin tietokirjojen kääntäjien tehtävä. Nykyään kumpikin näyttää muuttuneen sivuseikaksi.
Suomalainen fysiikka on nyt korkealuokkaista. Ammattifysiikan eli fysiikan tutkimuksen kieli on englanti. Lahjakkaimmista fysiikan opiskelijoista tulee tutkijoita ja rannalle jääneet haluavat osansa alan kansainvälisestä sädekehästä. Se on vahva kannustin englanninkielisen opetuksen laajentamiseksi yhä alemmalle tasolle: parhaathan toimivat englanniksi
Kuitenkin ikäluokasta vain muutama ottaa fysiikan ammatikseen. Fysiikan peruskurssin suorittaneista valtaosa, esimerkiksi lääketieteen, tekniikan, liikunnan, metsänhoidon jne. maisterit, kuten Lande Lindfors sanoisi, tekevät ammatinharjoittajan työuransa Suomessa suomen kielellä. Samoin ammattikorkeakouluista valmistuneet. Onko englanninkielinen fysiikan opetus järkevää heille? Eikö heidän pitäisi osata nämä asiat suomeksi?
Ja kun ammatinharjoittajat osaavat asian suomeksi, he pystyvät keskustelemaan siitä omassa ympäristössään, siirtämään tietoa niille, joiden kanssa asioivat. Jotkut heistä kenties jopa haluavat tuoda lähipiirinsä uusia ajatuksia, kehittää omaa ja ympäristönsä ajatusten virtaa, jotta sielläkin voitaisiin ajatella uudella tavalla ja parantaa entistä, jotta päästäisiin ahdistavaksi ja kehityksen pysäyttävästä kaikukammiosta. Jotta kuuluisimme maailmankulttuuriin ja rakentaisimme sitä, jotta meillä olisi sivistys pelkän paikallisen kulttuurin asemesta.
Suomi on tähän erinomainen väline. Se on äidinkielemme, mutta lisäksi siitä on tehty alusta lähtien rakenteeltaan niin looginen, että se soveltuu hyvin esimerkiksi arkisten päättelyongelmien ratkomiseen. Suomen kielioppi on sopusoinnussa logiikan kanssa.
Suomen kieli on meidän ainoa etumme muuhun maailmaan verrattuna. Kaikki muu on meillä samaa kuin maapallon toisella puolella Uudessa Seelannissa.
Pelkästään tämän takia suomea tulee puolustaa ja kehittää.
Tällä en vastusta kielten opettamista ja oppimista. Ne ovat erinomainen ihmisen elämän rikkaus. Ne ovat tie muuhun maailmaan samalla tavalla kuin suomeksi käännetyt uudet ajatukset. Kukin opetelkoon haluamiaan kieliä.
Sen sijaan vastustan yksikielisyyteen pyrkimisen putkinäköistä tapaa heikentää esimerkiksi juuri meidän äidinkieltämme. Englanti tunkee korviimme ja silmiimme joka puolelta eri alojen ladygagojen, suomeksi hölynpölyrouvien työntämänä. Monet tietysti haluavat ymmärtää nämä ilmiöt ja kenties matkiakin niitä mahdollisuuksiensa mukaan ja se on heidän oikeutensa.
Arjen ja viihteen englanti kuitenkin hämärtää kielen käytön eri tasoja. Erityisesti viihteen englannin kaikkiaallisuus harhauttaa helposti luulemaan omaa äidinkieltämme jotenkin toisarvoiseksi.
Tällainen helppo, harkitsematon, yksikielisyyttä korostava äidinkielen vähättely on perusteetonta, peräti kohtalokasta suomen kannalta. Monikielisyyden tarpeesta ja eduista on sekä historiallista että tieteellistä tietoa. Pari esimerkkiä: alkuperäiskansat olivat pieniä ryhmiä ja heidän oli osattava naapureidensa kieliä, jotka saattoivat poiketa heidän omastaan selvästi. Näissä ryhmissä puhutaan tänä päivänäkin jopa viittä kieltä. Alzheimer-potilaiden tutkimukset osoittavat, että monikielisillä taudin oireet ilmenevät jopa vuosia yksikielisiä myöhemmin. On myös todettu, että muistisairaat ihmiset unohtavat ensiksi oppimansa äidinkielensä viimeiseksi. Se tarkoittaa, että äidinkielellä yhteys muuhun maailmaan säilyy pisimpään.
Maailman ajattelun ja henkisen elämän rikastuttamisen rinnalla monikielisyys parantaa ihmisen fyysistä elämää.

***

Suomalaisten suuret kysymykset ovat edelleen vastausta vailla. Keitä siis olemme? Ja minne olemme menossa?
Emme selvästi ole vanhuuden tylsistymiseen vajonneen, merkityksensä menettäneen äidinkielemme viimeisiä saattohoitajia.
Selvästi olemme edelleen ja haluammekin olla suomalaisia: muuten tällaista tilaisuutta ei olisi järjestetty.
Käsitys suomalaisuudesta ja suomen kielestä näyttää joutuneen harhateille. Totesin, että muutoksen syy on alhainen: oppineiden ammattien harjoittajien turhamaisuus. Halutaan olla muita parempia omimalla uusien ajatusten virta ja maan ajattelun kehittäminen. Etuoikeutettu tieto on valtaa.
Harhaa on kuvitella, että ammatinharjoittajien tehtäväksi on tullut viisailla kansakunnalle. Ja selvää typeryyttä on kuvitella, että äidinkielemme ei enää sovellu maailman mitat täyttävään ajatteluun ja että suomi on menettänyt merkityksensä. Että maassamme syntyneet englantia osaamattomat eivät kykene ottamaan paikkaansa maailmankulttuurissa. Että maamme ei kannata panostaa heihin antamalla heille uusia ajatuksia heidän äidinkielellään eli suomeksi.

***

Mitä on tehtävä suomen vahvistamiseksi? Ja mitä me kääntäjät voimme tehdä?
Harhat on korvattava uusilla ajatuksilla, vinoutumat tiedolla.
Suomalaiset lapset menestyvät erinomaisesti PISA-tutkimuksissa, ja se selitetään hyvällä koulujärjestelmällämme.
Se on harhainen ajatus. Suomalaiset lapset menestyvät koulujärjestelmästämme huolimatta, koska suomen looginen rakenne soveltuu luontaisesti PISA-tutkimuksen loogisiin tehtäviin. Suomen kielioppi on nuori ja sen säännöt loogisia. Siihen ei ole vielä tullut esimerkiksi englannin kaltaista vanhaa kieltä luonnehtivaa monimuotoisuutta, monista kielistä tulleita vaikutteita, uusia nopeasti leviäviä ilmauksia, kuten OMG ja LOL, ristiriitaisuutta ja poikkeuksien poikkeuksia. Siksi lapsemme menestyvät näissä kokeissa näin hyvin.
Puhuin aikaisemmin vaarasta saada kahelin maine ja tämä ajatus on yksi niistä, joilla olen ottanut sen riskin. Suomen loogisen rakenteen vaikutus olisi helposti testattavissa tällaisessa kaksikielisessä maassa, mutta kaikukammion jylyssä poikkeavan ajattelun kohtalo on kova.
Mutta kuinka ollakaan. Vastikään vastaavassa tutkimuksessa on selvinnyt, että yläasteen koululaisten äidinkielen oppimistaidot ovat romahtaneet. Myös PISA-tulokset ovat laskeneet kymmenen viime vuoden aikana n. 25 pistettä, n. 5 prosenttiyksikköä. Arvaan syyn: opetuksessa on siirrytty suomen kielen korostamisesta teknisten laitteiden näennäisen ylivertaisuuden ihannointiin. Ja näissä laitteissa looginen ajattelu ja ajattelu ylipäätään on likimain tarpeetonta. Lisäksi niiden kieli on yhä useammin englanti. Koululaisten yhteys äidinkielen on katkeamassa eikä heillä enää ole keskeistä ajattelun välinettään.
Mieleen tulee surullinen vastine. Nokia rakennettiin suomeksi, mutta tuhottiin englanniksi.
Kerroin, että viitekehykseni on ajatusten virta ja että uutta syntyy, kun paljon ihmisiä törmää monenlaisiin ajatuksiin. Siitä syntyy keskeinen tehtävä, jossa me kääntäjät olemme keskeisessä asemassa: on murrettava näköisoppineisuuden uudelle ajattelulle rakentamat esteet. On avauduttava ajatusten tulolle. On hankittava uusia ajatuksia, eikä kaikkia ole edes pakko keksiä itse.
999 promillea uusista ajatuksista syntyy muualla. Se on hyväksyttävä. Ne on päästettävä suomeen, ne on tuotava suomeen käännettyinä. Ne on saatava kaikkien suomalaisten käyttöön äidinkielellämme. Sen me kääntäjät teemme. Uusia ajatuksia on etsittävä ja ne on tuotava tänne rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, nopeasti ja suorastaan valikoimatta, aktiivisesti ja passiivisesti, ei niin että ne juuttuvat kaikukammioihin ja kiertävät vain norsunluutorneissa.
Ei ole varaa odottaa, että suomi kehittyy hautajaiset hautajaisilta, kuten Paul Samuelson sanoi taloustieteestä. Ei ole varaa alistua siihen, että ajatusten hyvyyttä arvioidaan oman ajattelunsa rajoittaneiden ihmisten tai alojen lähtökohdista.
Osa uusista ajatuksista on haitaksi nykyisille valtarakenteille, mutta niin uudet ajatukset ovat aina olleet. Se kuuluu uuden ajattelun luonteeseen. Se ei saa olla kehityksen este, vaan se on kehityksen lähtökohta.
Jopa pääministeri haluaa monipuolista ajattelua.
Kääntäjät harjoittavat oppinutta ammattiaan. Se tarkoittaa, että he hankkivat elantonsa tekemällä pitkän koulutuksen edellyttämää työtä.
Hahmottelin tässä tietokirjojen kääntäjille myös sivistystehtävää. Se kuuluu heille. Se on komeinta, mihin oppineen ammatin harjoittaja voi ryhtyä. Se on tietysti mahdoton tehtävä, mutta siihen on ryhdyttävä – siitäkin huolimatta, että se ei ole nykyään muodikasta, ja vaikka henkinen joutoväki naureskelee yritykselle.
Aikamme ikävistä asenteista ja vaikeuksista huolimatta tietokirjojen kääntäjien tulee omalla tavallaan ja määrätietoisemmin tuoda edelleen maailmankulttuuria suomeen, osallistua maamme sivistyksen rakentamiseen. Ja tietokirjojen kääntäjät antavat kaikille mahdollisuuden tulla mukaan.
Tähän työhön tarvitaan lopulta kaikki suomalaiset. Muuten suomen tila heikkenee entisestään.
Itseoppinut kääntäjä, nykyisten tietokirjojen kääntäjien esikuvaksi sopiva Samuel Rinta-Nikkola kirjoitti vuonna 1804:
”Sillä se, joka ei harjoita lukemista, ia kuitenkin halaiaa tietoa, hänen täytyy aina kysellä, ia olla tyytyväinen, ios hän saa toden eli walheen wastauxexi. Tiedon kautta tullan enämmin sisälle korkiaan maailmaan kuin koriain waatteitten kautta.”
Seuraa tämän esityksen ainoa ennustus.
Aikoinaan meillä ilmestyi lehti nimeltään Suomalainen Suomi, englanniksi Finnish Finland.
Nykyistä suomalaista kulttuurikeskustelua seuratessaan tulee mieleen, että sanonta on muuttunut muotoon Finish Finland, tehdään suomesta loppu.
Nykyisen suuntauksen tulos on Finished Finland, tapettu suomi.
Luulen, että se ei ole ainakaan Tampereella koulutettujen kääntäjien etujen mukaista.

***

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kääntäjä-lehdessä.
Kuvitus: Bronzino (1503-1572), Nuoren miehen muotokuva, yksityiskohta.

The post Tietokirjojen kääntäminen ja suomalainen sivistys appeared first on Terra Cognita.

The post Käännös on ovi maailmankulttuuriin, vastine Janne Saarikivelle appeared first on Terra Cognita.

Kirjoitus on julkaistu Creative Commons -lisenssillä CC-BY-4.0.
Arttikelikuva perustuu Pieter Bruegel vanhemman maalaukseen Baabelin torni (1560-luku), kuvalähde Wikimedia Commons.

The post Tietokirjojen kääntäminen ei ole myöntymistä tappiolle appeared first on Terra Cognita.